Onko nyt hyvä keli? On, vastasin Tapsan tiedusteluun. Niin oltiin matkalla Tapsan ja Velin kanssa Kitkajoelle kalalle. Ilma oli pitkästä aikaa sellainen kostean nuhruinen. Minulla oli sellainen jännä olo päällä. Mietiskelin, että nyt jos koskaan oli tulossa ison kalan "keli". Tapsa jatkoikin samaan hengenvetoon kysymystään, onko ison kalan keli? Johon totesin varmantuntuisesti, jos sää pysyy yölläkin tällaisena niin Kitkajoesta on mahdollista saada tänä yönä iso taimen siimanpäähän. Jaa, siltäkö tuntuu? Juu, koko päivän on ollut sellainen kutina.

Niin sitä saatiin auto parkkiin, mutta ei vakio ottipaikalle. Mitenkähän se tämä paikka tuo taimenta, puhelen pojille? Siihen Veli toteamaan, että kyllä se tämä paikka tuo kalan jos on niin tullakseen. Kävelemme suvannon niskalle jossa muutama kalastaja jo heitteleekin uistimia. Minä päätän lähteä heti ylävirran suuntaan, poikien jäädessä heittelemään niskalle. Eka laskulle valkkaan heti varman ottipelin siimannokkaan. Rupean heti kalastamaan ja mietiskelen, että nyt saattaisi jo illan hämyssäki tarttua, kun on niin hämärä ilma. Silloin se jo tempasee, kun sitä vähiten osaa toivoa. Nostan vavan pystyyn, mutta ei lähde kelassa jarru surraamaan. Pientä tempomista vavassa kumminki tuntuu ja pulssi nousi hetkessä parinsadan nurkille! Iso ahvenhan sieltä nousee pelti suussa. Katos perhana, kun ois pannu karkea ahven, ajattelen. Siinä samassa muistan Kukilan Arskan edellisviikkoisen kommentin, että ahven tuo aina taimenen, jos nyt ei aivan joka kerta niin useasti kumminkin. Elä heitä ahventa missään nimessä takas jokeen, kuului neuvo. Eipä heitetä, ku Arska semmoista kerta puheli. Olikohan se vielä sillai, että mitä suurempi ahven niin vastaavasti taimenkin ois suhteessa siihen? Mietiskelen koukkuja irrotellessani, että komea on ahven, niin jospa se merkkais myös isoa taimenta, saas nähä. Pojat tuli niskalta ja kertoivat jonkun lierihattuisen miehen saaneen kosken alta tänä iltana 5.6kg taimenen puukalalla. Katos perhana ku on ollut komia kala, tuumaan.
YLÖS

Iltaa alkaa hämärtyessään kääntyä pian yöksi ja sadekin muuttuu entistä kovemmaksi. Perhana ku rupes sataa ihan maahan asti. Kuhan ei satais jo liian kanssa, kun veden pintakin jo rikkoontuu tuolla lailla, tuumailen Tapsalle alku yön kosteassa ilmanalassa. Saishan toi sade kyllä vähän rauhoittua, toteaa Tapsa samaan syssyyn. Hyvä puoli tässä on se, että pimiä yö on ainakin tulossa, tuumaan vielä päälle. Hiljaista on ollut Velilläkin. Sateella on kyllä yleensä ottaen tullut huonosti kaloja, tuumaa veli meille. Aattelen itekseen, että piru tuosta Velekusta tiedä kuhan lämpimikseen puhelee, on se sen verran velmu veijari kalahommissa. Eihän toi ois ihme, vaikka kala ois jo hällä repussa, aattelen itekseen. No ei sitä tällä kertaa ollut sittenkään. Kerroin pojille saamastani hyvänkokoisesta ahvenesta ja tuumailin hymyssä suin, että taimenkin on jo tilauksessa.

Niin siinä syyettiin vaikka ja minkälaista viehettä sateisen illan hämärtyvään Kitkajokeen, mutta ei vain kopissut uistimissa. Tapsalle tuli sellainen kutina, että hän päätti lähteä käymään kosken alla ennen ottiaikaa. Käyhän tempasemassa taimen, tuumaan. Ottiaikakin alkaa olla kohta käsillä ja kalojen suhteen tapahtumat nollassa, missä vika pohdiskelen? Valitsen siimanpäähän sellaisen vieheen, jolla sain pari vuotta takaperin samasta paikasta yli seitsemän kilon taimenen, joten luotto on kova kyseiseen vieheeseen. Mutta niin vain sain todeta senkin laskun jälkeen, että eipä nykinyt tähänkään vieheeseen. Istuskelen kuusen alla pohtien mielessäni, että nyt täytyy vaihtaa viehettä ja laittaa puukala siimanpäähän, kun ei näy rauta kelpaavan nirsoille kitkajoen kaloille. Pyörittelen kahta oman pajan tuotetta kädessäni ja mietin kummankohan laittais siiman päähän? Molemmilla vaapuilla on tunnollaan monta hienoa taimenta Kitkajoesta sekä Kuusingilta. Tämä se on, mietin valitessani tummemman puukaloista.

Katson ku Veli nousee joesta märkänä tumman puhuvana hahmona, vettä nimittäin sataa jo kuin Esterin peestä. Saas nähä sataako tuo peijakas jo liikaakin? Usko taimenen saannin puolesta alkaa jo vähän rakoilemaan. Kelloa katsahtaessani tuumailen itsekseni, että ottiaikakin on näkyy kääntymässä kohta jo ehtoopuolelle, mutta ei auta ku painua jokeen entistä märemmässä olotilassa. Heittäessäni keskitän ajatukseni vaapun uintiin, joka tuntuu vapa käteen saakka sellaisena pienenä tärinänä. Mutta sitten tunnen kun joku käy terävästi kopasemassa puukalaa. Nonniih siinä se nyt oli ja meni, kerkiän tuumailemaan, kun kelailen vieheen pois vedestä. Ei perhana tarttunut manailen itekseni. Puhtaat on puukalan koukut tarkistaessani niitä. Heitän heti uudestaan samaan paikkaan, mutta niin vain saa uida puukala aivan rauhassa rantaan saakka. Joku siellä on kummiski vähän ärtynyt, kun kävi tökkäämässä viehettä tuumailen jatkaessani heittelyä. Heitellessäni siirryn hiljalleen alaspäin, mutta ei vain kuulu odotettua taimenen tärppiä.

Sitten se taas jollain niistä kymmenistä heitoista tapahtuu, joku käy varovasti puukalaan kiinni. Nostan vavan pystyyn ja teen vasta iskun. Hetkeen ei tapahdu mitään muuta kuin, että vapa on melkoisen luokilla! Sitten tuntuu pari raskasta jumpsautusta ja sellainen päättäväisen rauhallinen lähtö 15 metriä alavirtaan. Kala kiinni, huudahdan Velille samalla, kun lähden pakittamaan lähtörantaa kohti. Tunnen vavassani, että ei ole ainakaan parin kilon kala käskyttäessäni kalaa, joka juroo jossain 20 metrin päässä syvyyksissä. Onko iso, kuuluu selän takaa, kun Veli on tullut katsomaan touhujani? Kyllä tää ihan hyvän kokoiselta vaikuttais, aika raskaalta tuntuu, vois olla yli nelosen jos vain on suusta kiinni, totean Velille samaan hengenvetoon. Hae koukku, tämä ei ole enää kovin kaukanakaan tuumaan Velille, kun taimen tulee jo syvällä muutamien metrien päähän . Ihmeen kesy kala, totean Velin tullessa koukun ja lampun kanssa viereeni. Laita vaan lamppu päälle, sanon. Näemme samassa vastapelurin, joka pyörii n. viiden metrin päässä meistä puukala suussaan. Paksu on kala toteamme lampun valossa, sen tehdessä muutamia kaarroksia ennen kuin se erehtyy uimaan matalan päälle, jossa Veli heti tempaiseekin koukun sen kylkeen. Oh saateri, melkoinen kanki, toteamme Velin nostaessa raskasta kalaa vedestä. Jytke vain käy, Velin kantaessa taimenta rannan paremmalle puolelle itse vapoineni perään pyrkiessä. Taimen makaa sammalikolla valokeilassa, jolloin näen sen todellisen koon vasta ensi kertaa. Yllätyn kuinka isolta se taimen oikein näyttääkään. Kylki on todella leveä, tuumailen Velille, on ainakin vitosen kala, johon veli toteamaan että oisko viis puol kiloa? Jumalauta ku oli raskaan tuntoinen koukatessa, en arvannut aivan näin suureksi, tuumaa Veli samaan hengenvetoon. Tuli kyllä ihmeen helposti ylös, ihmettelen ääneen. Syykin paljastuu vaappua irrottaessani, tämä on kielestä kiinni, totean Velille. Sillä se ei ollut sen äkäisempi, tuumailen. Otan digitaali vaa´an esille ja ripustamme taimenen siihen saman tien. 6.4kg lävähtää näyttöön lukemiksi.YEEESSS!!!! Kaikuu kuuluvaan ääneen Kitkajoen jylhissä maisemissa painon selvittyä. Veliä hymyilyttää, hänen todetessaan, että empä ole ennen koukannut näin isoa taimenta. Mittaa tummalla koukkuleuka kojamolla ei ole kuin 81cm,veteen se ei tosiaankaan näyttänyt näin suurelta, myhäilen tyytyväisenä. Mahtavat fiilikset! Niin vain talttui tänäkin vuonna Kingi rannalle asti, totean Velille. On se hieno kala, toteamme laittaessani kalaa roikkumaan kuusen kylkeen.
YLÖS

Tapsa näkyy tulevan, sanoo Veli huomatessaan lampun valon lähestymisen. Ei puhuta mitään, katsotaan milloin Tapsa huomaa puussa roikkuvan kalan, sanoo Veli samaan hengenvetoon hymy suupielissään. No, kuuluko mitään, kysymme Tapsalta hänen laittaessaan vapoja puuta vasten? Ei mitään, hiljaista oli. Mites täällä on mennyt, kysyy puolestaan Tapsa meiltä? No mikä nyt, kun pakkas meitä hymyilyttämään, toteaa Tapsa? Kato tuosta puusta mikä se hymyilyttää, sanon Tapsalle. Tapsa kahteli kalaa hetken ja tuumasi, että oisko kuuven kilon kala? Totesin, että 6.4kg puntari sille painoa näytti ja 81cm pituutta. Kumpi sai, kysyi Tapsa? Minä sain, totesin hymy suupielissä. Onneksi olkoon, on hieno kala! Metalliako puri? Ei, puukalaan erehtyi tällä kertaa, tuumailen Tapsalle. Onko sulla toista samanlaista vaappua, kysyy Veli? On mulla pari samanlaista tossa rasiassa, sanon. Myytkö toisen? Valkkaa noista toinen ja ota sä Tapsa tuo toinen, sanon heille.

Veli solmi vaapun siimaan ja aikoi kokeilla josko siellä ois muitaki ottavia kaloja. Saat sillä vaapulla kalan, sanon Velille hänen kävellessään joen rantaan. Meehän säkin heittämään, kun on toi joki hetken saanut rauhoittua, sanon Tapsallekin. Samassa jo mosahtaa selkämme takana, käännymme katsomaan ja siellähän se jo Veli vapa mutkalla väsyttää taimenta! Taimen kurauttelee ja tekee muutaman korkean hypyn, ennen kuin sen voimat alkavat ehtyä ja Tapsa koukkaa kalan kankaalle. Perhana, en kerennyt kuin muutaman heiton tehä, ku jo oli kiinni, sanoo Veli meille. Nopeaa touhua se olikin, toteamme kun eihän tuosta edellisestäkään kalasta ole vielä kymmentä minuuttia kauempaa. Kala on kirkas nousukas, painoa puntari näyttää 2.9kg. Minähän sanoin, että saat sillä vaapulla kalan, totean Velille hymyssä suin. Enpä ole ennen sellaista vaappua heittänyt, jolta en ole edes uintia katsonut, mutta ilmeisesti hyvin ui, koska heti tarttui kala, myhäilee Veli siihen. Niin taisit saada ottipelin, totean.

Jonkun aikaa vielä olimme ja kuvailimme saaliitamme ja tietysti kertailimme vielä uudestaan niitä hienoja hetkiä, joita hetki sitten saimme kokea. Toki kävin myös kumartamassa Kitkajoelle, sen luovuttaessa tänä kosteana elokuun yönä meille mahtavia kaloja. Niin sai tämäkin reissu hienon päätöksen ja hienoja muistoja ennen kaikkea. Tällä kertaa vain Tapsa jäi ilman taimenta, mutta katsoimme että ei olla liian ahneita ja päätimme lähteä kävelemään kohti Vattumutkaa ja autoa. Kala painoi kivasti repussa, mutta askel oli silti kevyt.
Tämän reissun mahtavalla kojamolla, minä sitten pokkasin itselleni vuodeksi killan taimen patsaan itselleni.
YLÖS

SYYSKUUN ALUN TAPAHTUMIA HARRISUVANNOLLA 1999

Eletään elokuun viimeisen päivän iltaa vuosituhannen viimeisenä vuotena. "Jahah Lämsä, täällä sitä taas ollaan". "Onkohan se meidän vakiopaikka vapaana?" "Kyllähän tuo näkyy olevan", toteaa Harri. "Taitaa nyt yöllä Sierran perä notkahtaa, kun on tuo "ottipaikkakin" vapaana", totesin Harrille ja nauroin päälle, että "jo ollaan taikauskoista porukkaa." Ainakin siltä osin ilmassa on taimenen tuntua, toki tuoreessa muistissa pyörii vielä Petterin nostama ISO kosken alta. Sama selkäpiitä kutkuttava tunne valtaa taas mielen kuin niinä monina muinakin kertoina, kun olemme lähdössä kävelemään kohti Harrisuvantoa, "kingien" suvantoa, että jokohan se tällä kertaa tarttuis iso meidän uistimiin. "Ois se vain hienoa kantaa yöllä isoa taimenta repussa, pyrstö vain vilkkuis sulle",totean Harrille. Kertailemme matkalla meidän edellistä reissuamme "sillikseen ", jolloin tapahtumia ei ollut puuttunut. Viisi kalakontaktia oli ollut, mutta vain yksi oli suostunut nousemaan kankaalle puukala suupielessään. Harri siihen toteamaan, että "olipa kumma kun minä sain, koska yleensä meidän yhteisillä kalareissuillamme minä olen se, joka on joutunut koukun varteen". "Nooh elähän nyt, jospa se nyt on tuuri kääntynyt sinulle suotuisaksi", lohduttelen Harria.
Katselimme paikkoja läpi ja mietimme, mihinkä jäisimme pimeän ajaksi onkimaan. Päädyimme jäämään välikön seutuville, jossa oli koko kesän pyörähdellyt muutamia isoja asukkeja, niinkuin nytkin: kun saavuimme sellanen "mukavan kokoinen " losautti vedenpinnan rikki. Johon minä toteamaan, että" ainakin vitosen kala". "Jaa, kuka se tänne on eksynyt, taitaa olla Niikkonen perhon heitossa?",toteaa Harri. Jouko heitteli perhoa ja vinkkas saaneensa siitä tärpin. Jouko huuteli myös, että "olit saanut kalan täältä". "Juu niinhän se tais käydä, sellainen nätti parin kilon pulikka puukalalla. Yritteli niitä usiampi, mutta pirun varovaisia ne olivat otiltaan", tuumasi Harri.
Siinä eväitä syödessämme nautimme täysinsiemauksin Kitkajoen mahtavista maisemista, joita olimme niin monet kerrat aikaisemminkin ihailleet."On tämä hieno paikka", totesin. Johon Harrilla ei ollut muuta sanomista kuin nyökkäillä myöntävästi. "Päivänvalossa Harrisuvanto on aivan eri paikka kuin pimeällä, jolloin tuntuu koko ajan, että milloin on lähteä vapa kädestä rajun tärpin merkiksi", sanoin samaan syssyyn. "Aivan näin syksyllä erottuu jyvät akanoista, ei täällä enää syyspimeällä onnenonkijat käy", toteaa Harri samaan hengenvetoon.

Niin se ilta alkoi hämärtyä ja vieheetkin lensi säännöllisin väliajoin yhä tummenevaan Kitkajoen veteen. Ilma oli moninainen, kun välissä melkein tihuutti vettä ja hetkeä myöhemmin taivas repesi täyteen tähtiloistoon ja komeisiin revontuliin. Ilmasta Harri toteamaan, että "ompa erikoinen keli, kun noin vaihtelee, ehkä vähän hankala uistimen värin suhteen". "Näin on", totean myös. Siinä kellon ollessa kohta yksi, päätin kokeilla devonin heittoa, miten se onnistuisi pimeässä? Sitä ennen oli ollut hyvin hiljaista kalojen suhteen. Kolmannella heitolla devonia tempaistiin, mä tein napakan vastaiskun, johon Harri toteamaan, "onko kala"?!? "Pientä liikettä vain tuntuu ja tasaisen raskas veto", tuumaan Harrille. Ajattelin, että jokohan siellä ois yli nelosen kala, kun niin raskaalta kuulostaa. Kala rupesi pikkuhiljaa vetelemään syvyyksissä, ei pienen kalan hätäisiä nykimisiä vaan varmantuntuisia lähtöjä, josta arvelin, että nyt on isompi kiinni Riekin poijalla! Harri huutaa Niikkoselle, joka on alempana: "Jouko, täällä on kala kiinni, vinssaa vehkeet ylös!". Ja toteaa mulle: "Taitaa olla nyt isompi kiinni, mahtava homma". Kala juroi edelleen syvällä, eikä lähtenyt nousemaan ylös. Kun ekan kerran saamme kalan näkyviin, niin toteamme yhteen ääneen, "paksu on taimen". Siinä sitä kalaa vietiin taas jonkin aikaa, kun taimen päätti tulla syvyyksissä lähemmäs ja yht`äkkiä veto keveni, jolloin kiiruusti kelatessani kerkesin jo ajattelemaan, että jokohan karkas? Mutta ei, taimen tuli vauhdilla kohti ja hyppäsi alle metrin päässä Harria kastellakseen hänet aika lahjakkaasti! Kala ei jäänyt oottelemaan Harrin seuraavaa siirtoa, vaan lähti illan pisimpään syöksyyn ylävirran suuntaan. Mahtavaa tunnetta jatkui ja jatkui, taimen veti nyt oikein urkolla. Siinä mä toteamaan että "taisi vähän säikähtää sun naamavärkkiäsi, kun noin pitkän lähön teki". Pikkuhiljaa taimen kuitenkin rupesi osoittamaan pikkuisia väsymisen merkkejä, jolloin Harri suuntasi taas valoa kohti syvyyksiin ja tähyili kalaa, josko sitä pääsis jo koukkaamaan? "Rauhallisesti,rauhallisesti", toteamme, kun saamme kalan näkyviin. Aivan väsyneeltä kala ei näytä, mutta erehtyy uimaan liian läheltä Harria, joka koukkaa kalan taidokkaasti todella syvältä niin, että vesi vain roiskuu! Olin juuri sanomassa Harrille, että elä vielä, mutta silloin taimenta jo viedään Kitkajoen jyrkkää rantapenkkaa kohti. "Hitto, mikä taimen, Riekki! On paksu kala,ainakin kutonen!" mesoaa Harri.Siihen minä onnesta ymmyrkäisenä, että "saakeli, devoniin otti, ompa mahtava homma". Joukokin ehtii paikalle ihmettelemään, että "ompa iso taimen". Taimennaaras on hiukan tummennut mätikala. Aivan en vielä kutosta rikkonut. Taimenella on painoa 5.3kg ja pituutta 75cm, ympärysmittaakin 48cm. Ihailen kalaa, joka on todellinen malliyksilö muodoiltaan ja jään vielä miettimään, josko se olisi ollut vieläkin suurempi niin...sitten tajuan saaneeni kuitenkin todella mahtavan kokoisen kalan ja ennenkaikkea mitkä muistot tapahtuneesta. 

Niin siinä Harrin kanssa kävellessämme kohti autoa ajattelen Kitkajoen maisemissa koettuja hienoja hetkiä, joista tämä tuoreimpana mielessäni myös pyörii. Autolle tullessamme toteamme, että "niin vain Sierran perä notkahtaa, kun taimenen sinne laitamme". Auton lämmössä Harri toteaa,että "kesän toinen yhteinen reissu ja taas kala, joten ei kahta reissua ilman kolmatta, vai mitäs sanot?" "Kyllä se mulle passaa",sanon ja jään mietiskelemään sitä tulevaa kolmatta yhteistä reissua.
YLÖS

KOLMAS YHTEINEN KALAREISSU HARRISUVANTOON KESÄLLÄ 1999

Niin sitten toteutui se kolmaskin yhteinen reissu Harrin kanssa Harrisuvantoon kesälle 1999. Eletään syyskuun 2. päivän iltaa, kun olemme leilettämässä kohti Kitkajokea. "Oli se viime reissu kyllä uskomattoman hieno", totean Harrille. "Oli ja muistamme sen varmasti lopunelämää. Mutta löytyipä se hyvä uistin viime kerralla, joten eiköhän se meikäkin kokeile devonia siiman päässä yön pimeimpinä tunteina", toteaa Harri. "Saa nyt ensin nähä, saammeko autoa "oikeaan" paikkaan", ja naurahdan huvittuneesti! "Yes, paikka on vapaana" ,totean. Joten siltä osin tunnelma vain nousee. "Mitenkähän se Civicin perä kestää, kun yöllä raahaamme taimenen sinne?!?" ja taas naurua. Kävellessämme kohti Harrisuvantoa, muistelemme edellisen reissun kutkuttavimpia hetkiä. Niin siinä Harri sitten toteamaan, että "se on nyt Riekki sillai ,että et välttämättä saa koskaan enää niin isoa taimenta siiman päähän kuin viime reissulla", toteaa Harri. "Näinhän se kyllä saattaa ollakin", totean Harrille. 
Jatkan asian vatvomista mielessäin ja ajattelen, että jospa se iso vielä joskus nykäsee. Suvannolle saavuttuamme ja joen ylitettyämme toteamme, ettemme olekaan kaksin taimenia yrittämässä. Niikkosen Joukohan siellä jo kalasteleepi täyttä häkää. Kaverina Joukolla on Hiltulan Heikki, jonka kanssa kättelemme uuden tuttavuutemme johdosta. "Vai sai se joku täältä ison kalan tiistai-iltana", nauraa Heikki ja iskee silmää. "Taitaa olla jonkinsortin huuliveikko tuo Heikki" totean Harrille kävellessämme ylävirran suuntaan. "Juu, kyllähän se Heikki sitäkin on ja ennenkaikkea kova Jyrävän kalastaja, joka osaa arvostaa näitä maisemia ja hienoja taimenia!" toteaa Harri. "Se on hieno juttu se", sanon Harrille. "Näky olevan Joukolla siiman päässä devoni", totean samaan hengenvetoon."Juu niin näkyi olevan, kumma juttu", toteaa Harri ja nauraa: "Miksiköhän?" "Oiskohan viime reissullamme mitään yhteyttä sen kanssa", nauran Harrille.
Heittelemme kallion alla uistimia hyvän tovin, mutta paikka vaikuttaa kohtuu hiljaiselta, joten sanon Harrille, että "nyt täytyy muuttaa suunnitelmia ja vaihtaa paikkaa, vai mitäs oot mieltä?". "Samaa se minäkin tuossa jo hetken kerkesin tuumimaan, mutta mietitäänpäs, minne mentäis ennen kuin alkaa enempää hämärtää", jatkaa Harri.
Päädymme lähtemään alavirran suuntaan niskalle päin, kun poikia ohittaessamme huomaamme heidän jaloissaan makaavan kirkkaan taimenen! "Kato perhanaa, kumpi sai?", kysyy Harri pojilta." Minähän se nappasin aivan tuosta nenämme edestä", toteaa Jouko tyytyväisenä myhäillen. "Mihin otti", kysyy Harri. "Tommosella ainakin 30-vuotta vanhalla devonilla", toteaa Jouko samaan hengenvetoon. "Sepäs otti aikaisin, kun kello ei ole vielä kymmentäkään", totean pojille. "Juu, tosi helposti se tuli, ehkä vain muutamia minuutteja tarvitsi väsytellä", sanoo Jouko. "Niin ei me edes huomattu, että teillä on kala kiinni täällä", toteaa Harri. "Ei siinä mitään, hieno homma, että taimenia nousee" toteamme lähtiessämme jatkamaan matkaa alavirran suuntaan. Heittelemme uistimiamme koko matkan ajan valuessamme alavirtaan, mutta odottamiamme tärppejä ei vain kuulu. "Paljoko kello on?", kysyy Harri saavuttuamme vaijeriveneen luo. "Noin puoli yksitoistahan tuo näkyy olevan" sanon Harrille. "Alkaa olla jo melko hämärää, kun on näin kosteen tuhnuinen keli, otti aikakin lähestyy", jatkaa Harri.
YLÖS
Harri heittää edessä devonia ja minä tuun perässä samalla vieheellä, jolla sain edellisen kalan. Saan epävarman nykäisyn niemen nokalla, kelaan devonin nopeasti pois ja tutkin onko devonissa pohjatärpin merkkejä? "Oliko tuo perhana kalan töytäisy, kun ei ole yhtään roskaa vieheessä" sanon Harrille pikkasen jännittyneen oloisena. Heitän heti samaan paikkaan uudestaan ja samassa uistinta tällä kertaa ihmeellisesti nyplätään. Kelaan devonia muutaman pikakierroksen ihmetellen vavasta käsiin tuntuvaa tärinää. "Mikä perhana se nyt tarttui, taitaa olla hauki saakeli!", huudahdan Harrille, joka katsoo ihmeissään touhujani. "Ei helekatti, nyt tuli stoppi", totean Harrille, kun siimaa ei liiku senttiäkään lähemmäs! Samassa välähtää ajatus mielessäni, että nytkö se ISO on todellakin siiman päässä. "Ei helekatti, nyt menee kyllä jo aivan mahottomaksi, jos tuolla siiman päässä on taas julmettu taimen", sanoessani Harrille ajatuksiani ääneen. "Jotakin todella raskasta siellä kummiskin tuntuu tälläkin hetkellä, hauki sen täytyy olla " totean epäuskoisena Harrille. "Käy hakee lamppu repuiltamme, koska tämä on nyt jokatapauksessa iso kala!" huudahdan Harrille, joka samassa lähtee repuillemme pinkomaan. 

Harri häviää jonnekin ylävirran hämärään ja minä pitelen vapa mutkalla isoa kalaa. Kala oli jonkin aikaa vain paikallaan, ennen kuin se päätti lähteä ylävirtaan, Harrin perään. Jo kuului ylävirran suunnasta huikkaus, "vieläkö on kiinni?". "Joo, siellä jossain se sun kohdallas menee…". Harri tuli vierelleni ja kalakin seurasi raskaan tuntuisesti tekemisiäni kelatessani sitä lähemmäs. Kuluu kymppiminuuttinen, kun kalan eka kerran lampun valossa nähtyämme voimme todeta sen olevan iso taimen! Harri pätkäsee olkapäälleni ja sanoo, "nauti Riekki, nyt on Kingi kiinni!!!". Ja minähän nautin, minkä jännitykseltäni pystyin. Joskin hiukan mielessäni pyöri, että devonissa oli vain 10 numeron koukut, joka tietysti aiheutti lisää pientä käsien tärinää. Varttitunnin jälkeen olimme ohjailleet taimenta jonnekin syvyyksiin, kun tunsin vavassani vastapelurin nousevan pintaan ja ehkä hyppyynkin. Päätin löysätä vähän vetoa, jolloin taimen ei hypännytkään, vaan tyytyi pyörähtämään vain pinnassa. "Mahtavalta se vain näyttää", totean Harrille, kun taimen ui pintaa pitkin ja sen isot pilkut näkyy lampun valossa. "On kuule hieno kala", jatkaa Harri siihen.
Sitten alkoi lähestyä hetki, jolloin Harrin täytyisi näyttää taas koukkumiehen taitonsa, kun taimen näytti pikkasen väsymisen merkkejä. "Siinä se koukkaustaito joutuu koetukselle, nimittäin tämä ranta on tallautunut aivan ravalle, eikä tästä pääse siirtymään minnekään, kun on tuo kaatunut puu tuossa alapuolella ja vene yläpuolella", sanon Harrille hiukan totisena." Eikä nuo kaislatkaan ainakaan helpota tilannetta", toteaa Harri. Siinä kala jo kävi aivan jaloissa pyörähtämässä, mutta "ei sitä saakeli näe koukata", huudahtaa Harri. Taimen veti tupon kaislaa matkaan syöksyessään keskivirtaan. Sieltä se ui taas mudan sekaiseen kaislikkoon, jolloin päätimme, että nyt tai ei koskaan. Eka koukkaus menee hiukan ohi ja taimen siitä vähän suutahtaa ja yrittää vielä painua syvyyksiin, mutta tiukennan otetta, ettei kala pääsisi kietomaan siimaa risuihin. " Ei se mitään", sanon Harrille, joka myös vähän käsi täristen on valmiina uuteen yritykseen. Seuraa uusi tarkempi tempaisu ja Harri juoksee rannalle. Könyän lepikon läpi perässä ja huudahdan, "onko iso?!?". "Arvaa, tuu nä Riekki kattoon tätä!", vinkkaa Harri. Kuikkaan Harrin olan yli ja näen aivan uskomattoman ison näköisen taimenen. "Kingi on kuollut", riemuitsemme yhteen ääneen ja halaamme toisiamme tämän hienon tapahtuman johdosta. Ilo on ylimmillään, kun katselemme julmettua taimenta , joka makaa nyt siinä meidän silmiemme edessä. Otan papin esiin ja isken taimenta niskaan, mutta pappi tuntuu aivan liian heppoiselta tälle kalalle. "Tavallisen kokoisille kaloille pappini on just passeli", sanon Harrille, kun taimen vain ihmeellisesti korahtelee iskiessäni sitä yhä uudestaan. 
Niin vain saamme kalan hengiltä ja rupeamme punnitsemaan kalaa. "Ei onnistu", sanon Harrille, kun jännitys alkaa laukeamaan ja hirveä horkka iskee luihin ja ytimiin. Kertailemme tapahtumaa hetken ja yritämme sitten uudestaan punnita taimenta. "Se on rekordi kala", iloitsen Harrille, kun puntarin viisari värähtää näyttämään 6.6 kg ja mittaakin taimenelle on kertynyt 83cm. Harri siihen toteamaan, että "että tämä se vasta tapahtuma oli, jota ei unohda koskaan!" "Ei niin, ei varmasti, oli se sellainen väsyttely", myötäilen myös.
"Onko iso?", kuuluu joen vastarannalta huuto. "Iso on", huudamme yhteen ääneen ja päätämme lähteä näyttämään kalaa Joukolle ja Heikille. Siihen tuumailemaan, että "nyt on Kitkajoki luovuttanut parhaimpaansa Riekin pojalle, kun kädetkin väsyy tällaista taimenta raahatessa", vinkkaan Harrille. Harri huutaa poikiille, että "ottakaapa hatut pois päästä , Riekki on saanut Kingin!". "Ei helevetti mikä taimen", toteaa Heikki ja Jouko yhteen ääneen. Pojat onnittelevat minua ja sitten otamme hatut pois päästä ja kumarramme Isolle Taimenelle, joka näyttää tosi mahtavalta siinä Kitkajoen rantatörmällä maatessaan. "Tämä on kyllä kalamies urani tähänastisesti hienoimpia hetkiä", totean aikalailla hekumallisessa tilassa pojille. "Poika taitaa tyhjentää koko suvannon isoista kaloista", naurahtaa Heikki.
Sinä yönä en pystynyt heittämään enää yhtään heittoa. Kävimme vielä Harrin kanssa kosken alla makkaranpaistossa, jossa oli muutamia kalastajia. Näytimmä taimenta ja lähimmä kävelemään autolle. Juttu lensi ja siinä Harri sitten yhtäkkiä tuumaamaan, että empä taida enää erehtyä sanomaan sulle "et saa ehkä koskaan näin suurta taimenta, kun nyt sait", koska näyttääpi siltä , että sinähän revit isoja kaloja aivan yhtenä… Niin vain Civicin perä kesti, kun taimenen matka kohti maalikyliä alkoi. Autossa totesin Harrille, että "taas tuli yksi hieno muisto meidän yhteisille kalareissuillemme". Johon Harri ykskantaan sanomaan, "aivan ja muistot elää!".
YLÖS