Kalevi  Komulainen
"Kassu"

KALEVI KOMULAINEN
SUURTAIMENIA- KARKUUTETTUJA JA SAATUJA

KALASTUSTA EI PIENET KOLHUT HAITTAA
PIENTÄ PIRUILUAKIN JOSKUS
VAHVAT NARUT
Kassu&Matti.JPG (36922 bytes)
Yhden päivän saalis joskus 70-luvun alussa
Kalevi Komulainen (oik.)
ja Matti Keränen (vas.)

Ylös
KALEVI KOMULAINEN

    Kalastamisen Kuusamon jokialueilla aloitin varsinaisesti kesällä 1961. Ensimmäinen reissu suuntautui Kuusinkijoen Paljakanlampareeseen, mutta saalista ei tullut. Kitkajoella kävin ensimmäisen kerran kesällä -64. Siihen aikaan tuli kuljettua alajoella Päähkänän seuduilla.
    Tyypillinen sen ajan kalareissun kulku oli seuraavanlainen: Liikasen vartiolta ( työpaikaltani ) ajelin mopolla Oulankajoen Jäkälämutkaan, mistä sitten veneellä eteenpäin. Kalaahan ei varsinaisesti heti tullut - silloin tällöin jotakin - mutta paikat kun oppi tuntemaan, niin sitten kyllä. Kesällä -65 oli heinäkuulla viikko, jolloinka niitä jo vähän tuli:

    Työaika kun loppui iltapäivällä neljältä, hyppäsin aina pyörän selkään ja ajelin Juhtivaaran kohdalle Oulankajokivarteen. Siitä menin yli Oulangan ja kävelin suoraan Ahvenperään.
    Sieltä alkoi kalastus, Päähkänällä kävin mutkan ja aamuksi takaisin töihin. Sen viikon aikana tuli 8 kalaa, isoimmat 4 kilon luokkaa. Ei sitten tarvinnut loppukesästä käydäkään. Kalaa tuli tasaisesti koko väliltä, eikä koko viikolla juuri muita näkynyt jokivarressa. Mannilan Mauri tuli kerran vastaan - muita ei näkynyt.
    Uistimet ja devonit olivat käytössä ja saantivieheinä - luottopeleinä devonin lisäksi Räsäsen Seiska ja LGH.

Ylös
SUURTAIMENIA - KARKUUTETTUJA JA SAATUJA

    Ylikovan alapuolella minulla oli kerran tosi iso kala kiinni. Perhoon se tarttui - eikä paljoa heitä jos kymmenestä kilosta puhutaan.
    Heti kun se tarttui, se paineli toiselle puolelle jokea - siinä oli muutamia kaatuneita puita - ja jäi sinne möyrähtelemään. Yli puoli tuntia pitelin, välillä se möyri jo rantapenkassa kyljellään - vaan väärällä puolen jokea. Sitten kun viimeinkin pääsin yli, niin yhtäkkiä kala vain irtosi.    
    Siellä se meni virran mukana veden pinnalla - sinne seuraavan saaren kohdalle asti se näkyi...

    Toisella kerralla tarttui Talvitien mutkasta - laavun alapuolelta - semmoinen mörkö, että sille ei kyllä voinut mitään. Se meni väkisin - siinä oli sen laavun yläpuolella veteen kaatunut mänty ja sinne se veti, eikä mitään voinut. Siinä peukalo savusi, kun painoin Ambassadöörin puolaa. Kala sotki itsensä tietenkin siihen puuhun, vaan minullapa oli siimana semmoinen vahva, letitetty siima, eikä kala saanut sitä poikki.
    Siellä se reuhtoi, minä menin sitä puuta pitkin kalan kohdalle ja yritin koukata - mutta koukku jäi vähäsen lyhyeksi, enkä yltänyt koukkaamaan. Lopulta oikesivat LGH: sta koukut ja kala meni menojaan. Ja sen verran kerkesin sitä siitä puun päältä räknätä, että metrin mittainen se kala oli.

    Samassa paikassa oltiin Määttä Matin kanssa kerran, etelärannalla tosin. Istuskeltiin siinä rannassa ja tupakoitiin, Matti uitteli LGH: ta siinä virrassa tupakoinnin ohessa. Yhtäkkiä Matti havahtui: - No nyt kait siellä joku on...
    Kalahan siellä oli ja virkeä - puhalsi kertaheitolla ylöspäin aina Ylikovan alapuolella olevan saaren alapäähän, erääseen monttuun siellä - ja kertavedolla. Matti vain istui alallaan ja totesi: - Riittäähän tuota siimaa puolalla. Vapa soi ja kala jurnutti siellä ylävirrassa.
    - Tuo pittää ajjaa kyllä liikkeelle tuolta, ei se muuten ikinä väsy, tuumailin. - Että alahan vain kävellä taaksepäin siitä...
    Matti alkoi peruuttamaan. Siima volisi hirveästi, viimein kala lähti tulemaan ja Matti kelasi ja kelasi minkä ehti. - Kellaa kellaa ja pijä nyt tiukalla se...
    Kala valui kohdalle ja Matti alkoi pelkäämään, että se menee ja sotkee siimat siinä mutkassa olleeseen pajukkoon. Minä otin siiman peukalonhankuraan ja ohjailin siiman kulkua, ja eipä siinä ollutkaan sitten sen kummempaa hätää.
    Kun pajukosta oltiin selvitty, niin ehdin vielä Matille tuumata, että nyt varo ettet enää päästä sitä irti - ja saman tien lensi LGH pois kalan suusta. Yksikään koukku ei ollut oiennut tai vääntynyt - kala vissiinkin piti vain poikittain suussa sitä uistinta.

    Seuraavana yönä oltiin sitten samaan aikaan taas paikalla, siinä oli Maikun Kari perhoa heittämässä. Matti katseli sitä perhon heittämistä ja naurahti. - Tuo kait on kohta mulla korvallisessa kiinni tuo perho... - Ja mitenkähän muka, väitin vastaan. - Ei kait se nyt sinun päähäsi tartu, korkeammallahan ne on nuo pajutkin tuossa, kun sinulla pää...
    Matti alkoi sitten onkimaan perholla - mutisten samalla jotain epämääräistä, minä puolestani heittelin uistinta. Panin semmoisen omatekoisen pikimustan uistimen siiman päähän, ja kun pääsin sille edellisyön ottikohdalle, niin silloin tempaisi.
    S- tana kun se tempaisi, niin tuntui että vapa lähtee kädestä - ja samassa se oli ilmassa, sitten vetäisi etelärannalle - ja siima poikki. Ja se oli melkoisen iso kala...
    Vastarannalla laavussa olivat asumassa Heiskanen ja Paloniemen Ramppa. - Oliko se i - iso..., sieltä kuului värisevällä äänensävyllä.
    - Oli. Vaan ei oo ennää...
    Päivällä oltiin piru vie urkittu löytöuistinta pohjasta vavankärjellä ja siinä särkyi vavan nokkarenkaasta se sisus. Se lähti kokonaan irti ja jäljellä oli pelkkä peltirengas - kun se kala veti sitä vasten siimaa ulos, niin siinä meni 11 kilon Nagoni poikki, että heilahti. Puolenkymmentä metriä siinä oli yhdellä sykkyrällä sitä siimaa...

Ylös

    Ne kalat karkasi, vaan onneksi on ylöskin tulleita. Suurimman taimeneni olen saanut Ahvenperästä vuonna -73. Pituutta oli 94 cm ja painoa sille on arvioitu ainakin tuollaiset 8,5 kiloa. Pelkät fileet painoivat 6,6 kg.
    Minä olin edellisenä yönä jo käynyt Ahvenperässä, vaan siellä oli liikaa porukkaa. Seuraavana päivänä tulin takaisin, eikä silloin näkynyt ketään koko paikassa. Kävin Pikku Harrihaudassa mutkan ja takaisin tullessa huomasin sen kalan sitten sinne veteen.
    Se oli yhden kiven takana, pari -kolmekymmentä metriä alavirtaan siitä Möyrykivestä, mikä on siellä Ahvenperän yläpuolella. Oli aurinkoinen heinäkuun päivä, kala näkyi hyvin pohjaa vasten. Pysähdyin ja mietin siinä, että nyt katsotaan kummalla kantti kestää...
    Kolme tuntia siinä piti töitä tehdä. Viittä metriä lähempänä rantaa en käynytkään, sieltä kaukaa vain nakkasin. Kalan näki aina kun se nousi - devoni oli ainoa, minkä perässä se kävi - vaan mihinkään se ei ottanut.
    Lopulta ei ollut jäljellä enää muuta kuin niitä ensimmäisiä puukaloja, mitä olin 60- luvun lopulla alkanut vuolemaan. Niistä löytyi yksi hopeakylkinen, jossa oli maalattu musta selkä ja vaalea maha. Hopeapellistä oli leukalappu - sellainen pitkä taittolappu.
    Sepä lappupa olikin sellainen, että se vei uistimen syvälle. Ja niin syvälle, että aina kalan tasalle asti - sepä ei kestänytkään sitä, vaan roppasi uistimeen kiinni. Sitten mentiin.
    Samantien lähdettiin ylöspäin ja kiire oli heti kova - minulla kun ei ollut kuin 70 metriä siimaa. Pikku Harrihaudassa käytiin mutkin, ja sitten lähdettiin samalla vauhdilla takaisin ja tultiin siihen Kaijankiven alapuolelle. Kala ei koko aikana hyppinyt eikä yrittänyt kietoa siimaa ranta- tai uppopuihin, ui vain eteenpäin. Siinä kaarteella oli sitten semmonen pieni saari- siihen sain sen pysäytettyä, ja sitten koukattua. Semmoiset 40 minuuttia siinä piti töitä tehdä sen kanssa.
    Se kala oli pikkuisen jo musta - oli jonkun aikaa jo joessa ehtinyt olla. Ja pituutta tosiaan se 94 cm ja painoa ainakin 8,5 kiloa.

Ylös
KALASTUSTA EI PIKKUKOLHUT HAITTAA...

    Tästä on nyt puolenkymmentä vuotta, kun rikoin tuon nilkkani, ja sehän se olikin reissu. Silloin oltiin menossa Talvitien mutkaan veneellä Haatajan Pentin kanssa, ja pysähdyttiin mennessä heittelemään siinä Pienen Harrihaudan alapuolella.
    Kohta ilmestyi alavirrasta vene, Hyytiän Ami ja Väinämön Seppo olivat menossa samaan paikkaan. Hetken päästä lähdettiin perään ja kun Mutkaan tultiin, niin jo on Ami rannalla huutelemassa: - Tulkaahan maihin sieltä, tuossa kai on kala jos ei useampikin.
    Mentiin maihin ja alettiin nakella. Vähän väliä mosahti kala pinnassa - yhtäkkiä hiljeni koko paikka, ja minä arvelin, että nythän se kala varmasti nousi tuohon yläpuolelle. Lähdin siitä nokan yli kävelemään, siinä oli semmoista pitkää heinää - ja sen alla piisaminkolo piilossa. Ja syvä - saakeli kun minä siihen astuin, niin moksaus vain kävi ja tunsin heti, että nyt meni jalka - vaan kiinnihän tuo oli onneksi vielä muussa ruumiissa kuitenkin...
    Mennä kenttasin siitä veneelle, otin repun, kiskoin jalan pois saappaasta ja työnsin sen heti jokeen. Liottelin koipea varttitunnin virrassa ja sen jälkeen käärin ideaalisiteen päälle. Ruma oli näky, kun nilkka oli mustalla verellä kahta puolta jalkaa. Repussa oli varasukat - saappaaseen mahtui kohtuudella yksi sukka, vaan minä änkesin kahdet villasukat ja saappaat vielä päälle - ja ei kun kalastamaan...
    Myöhemmin laskeuduttiin alavirtaan teltalle, ja Jäntin Risto ilmestyi sinne. Risto oli tullut eteläpuolelle autolla ja kävellyt jokivarteen. Meillä sattui siinä vähän vinkulaa olemaan ja Ristolta sitä löytyi tilkkanen myös, ja hetken päästä pojat oikein innostui. - Nytpä lähetään soutamaan tuohon ja otetaan kala...
    Eivätkä ne ehtineet kuin yhden uistimen oikaista - toista olivat juuri laskemassa - niin kala kiinni. Ylös tuli - neljä kiloa oli paino.
    Minä puolestani yritin nukkua teltassa, vaan eihän siitä mitään tullut, kun jalkaa pakotti niin p-leesti. Eikä siinä auttanut enää muu, kuin nousta ottamaan vähän puuduketta... Nousin, ja kun olin kerran pystyssä niin otin vavan, mennä kenttasin rantaan, istuin törmälle ja aloin onkimaan.
    Silloin tällöin nakkasin uistimen siihen pyörteeseen, Sepon uistin oli narussa - yhtäkkiä hoksin melko vöyriin näköisen kalan hiekkapohjaa vasten. Kolme kertaa heitin Seppolaisen siihen, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten muistin, että se Jänttihän antoi minulle yöllä semmoisen Peukaloisen jäljennöksen. Vaihdoin sen siiman päähän ja nakkasin, ja heti kun uistin veteen putosi niin silloin jymähti.
    Saman tien lähdettiin vauhdilla alaspäin. Kelalla oli 145 metriä siimaa - eikä montaa kiekkaa ollut puolassa jäljellä, kun kala pysähtyi. Minä yritin sillä rikkinäisellä jalalla muka mennä perässä, mutta eihän siitä mitään tullut. Kaveritkin oli kalalla, joten ei ollut apua niistäkään.

Ylös

Yhtäkkiä alkoi kauhea jumputus siimassa, sitten löysäsi ja minä, että no nyt se irtosi. Kelailin siimaa sisälle ja pelkäsin, että uistin tullessaan sotkeutuu rantavesakkoon, kun siinä vähän niin kuin mutkan takana olin. Vaan ei, siima juoksee vesakon läpi niin kuin ei mitään, ja siiman päästä löytyykin aivan ehjä ja kokonainen uistinlukko. Se kala oli jumaliste hajottanut palasiksi koko uistimen !
    Se jumputus siimassa johtui siis siitä, kun kala hakkasi uistinta jotakin pohjakiveä vasten. Ja eihän sitä mikään puukala kestä - semmoista rynkytystä.
    Vaan palkitsihan se reissu minut viimein sitten, kun iltapäivällä lähdettiin poispäin tulemaan. Ahvenperän alapuolisessa mutkassa kun nakeltiin - annettiin veneen mennä virran mukana ja heiteltiin - niin minulle tarttui 6,5 kilon kala kiinni ja nostin sen kuiville siitä. Ja samaan Sepon uistimeen se tarttui, mikä ei silloin yöllä ollut kelvannut.
    Se sama kala oli muuten ollut Törmäsen Taunolla kiinni, vähän ennen kuin me silloin tullessa mentiin siitä ohi. Tauno kertoi silloin, että hänellä oli iso kala ollut etuevästä kiinni vähän ylempänä siinä suoralla, ja tällä minun saamallani kalalla oli toinen etuevä halki.
    Se kala oli Taunolla ollut aivan etuevän juuresta tarttunut, ja tällä oli koko pituudeltaan halkinainen se sama evä. Joten sama kala siinä oli kyseessä.
   
    Eli hyvä reissuhan se lopulta oli, vaikka ne minulta nilkan kipsasivatkin sitten. Arvatkaapa vain kävikö kipeästi, kun Jäkälämutkassa vedettiin saapasta pois jalasta - voi jumalauta, että piti käydä kipeästi... Pentti kiskoi ja minä, että vedä vedä, ei tunnu missään...
    No, olin sitten vuorokauden kotona, liimasiteen olin pannut siihen - että ei kai siitä nyt ole kuin nivelsiteet vähän venähtänyt... Vaan pakotus ei kun yltyy.
    Viimein piti mennä lääkäriin, ja siellä sitten sanoivat, että ei jumalauta; murtunuthan tämä on - se pystyluu, mikä siellä haarautuu, niin halkihan se on ...

Ylös
PIENTÄ PIRUILUAKIN JOSKUS

    Kerranhan minä ryyppäytin Talalan Heikillä vähän jokivettä. Oltiin Kiutakönkäällä, Pertin kanssa oltiin jo viikolla menty ja Heikki tuli perjantai-iltana.
    Heikki sitten alkoi kyselemään, että onko sitä minkäänlaista lantrinkia kenelläkään - joku kirkas pullohan sillä näkyi olevan mukana.
    - On siinä tuossa pakettiautossa tuota jokivettä kanisterissa, vastasin. Heikki teki semmoiseen termospullon korkkiin totin ja tarjosi, että ota tuosta - ja lähti kuselle.
    Minä löin Heikin mukin piiloon pakin taakse, otin oman samanlaisen mukini ja kaadoin sen täyteen puhdasta jokivettä. Heikki tuli takaisin ja ihmetteli: - Ethän sinä ottanutkaan...
    - Otinhan minä mutta vähäsen vain, tuossa on kuppisi...
    Heikki kahmaisi mukin ja otti, otti toisenkin kerran, sitten pani mukin pois, kaivoi tupakkiaskin rintataskusta ja yhtäkkiä pysähtyi ja - voi jumalauta niitä ilmeitä mitä naamalla mennä vilisti...
    Siinä istui Virtakosken Aimo volkkarissa vierellä ja se meinasi tukehtua nauruun, sen verran hullunkurisia ne ilmeet Heikillä oli ...
    On se Heikki kyllä aikonut minulle sen kolttosen kostaa, kuulemma ”maksuun tulee kaikki, potut maksetaan pottuina ...” - vaan eipä tuo vielä ole mitään erikoista keksinyt...

Ylös
VAHVAT NARUT

    Kerran sain 0,43 strenillä Kuusingista seiska ja vartin hauen - ja vankemmanpuoleisen ladonhirren. Susi-Kallen kanssa oltiin siellä Kuusingin alajuoksulla ja Kalle hoksi, että lähdetäänpä käymään Putkosella.
    Ajettiin sinne, Kalle onki perholla ja minä uistimella. Panin 0,50 perukkeen, kolmosmeppsin ja 6 gramman painon. Kela oli myöskin iso - se oli vähän niinkuin varakelana mukana - siinä oli 300 metriä 0,43 streniä. Kalle tuumikin, että sinähän se isoja kaloja meinaat onkia...
    Minä ongin edellä sitä koskea ja Kalle tuli perhon kanssa perässä. Jäin sitten siinä alapäässä odottelemaan ja Kalle huikkasi, että joko sinä tuon virrankupeen kävit onkimassa tuossa lammessa, että menehän...
    Minä menin ja puolenkymmentä kertaa nakkasin, sitten möyrähti ja kunnolla. - Nyt, nyt on, nyt on iso kala kiinni !
    - Onko, onko - kuinka iso ? huuteli Kalle kauempaa.
    - On, on melekonen, kolme - neljä kiloa ainakin.
    Vaan näinhän minä sitten, kun se kävi pinnassa, että jumalauta - haukihan tämä on. En tosin arvannut vielä siinä vaiheessa, että se on niin iso, kuin mitä lopulta oli.
    Sitten se hauki oikein rupesikin ja innostui sinne lampeen vetämään - siinä näkyi hirsiä, jotka toisesta päästään olivat painuneet pohjaan, toinen pää näkyi pinnassa. Niinhän se siima tietenkin tarttui sinne - niihin hirsiin oli kirveellä veistetty semmoinen rako, ja siima meni sinne ja heittopaino tarttui siihen rakoon kiinni.
    - Kyllähän se nyt meni, se on tuossa puussa kiinni... tuumiskelin itsekseni. Kallekin tuli siihen - minä panin vavan suoraksi, pidin kelasta kiinni ja aloin kampeamaan. Sitten Kalle sanoi: - Sehän jumalauta tullee mukana tuo puu !
    Minä rupesin kävelemään takaperin, Kalle kahlasi vastaan sen minkä saappaanvarret antoi periksi ja alkoi sitä puuta koukkaamaan - vaan sehän oli se kalakin vielä siinä vierellä - ja kiinni !
    No, Kalle koukkasikin puun sijasta sen hauen ja pani puntariin - 7 kiloa ja vartti vielä lisäksi. Ja paksu ladonhirsi kaupan päälle... Että lujat oli pojilla narut.
Ylös