Ylös
KUKA SE SIINÄ

Jäin taas kerran viimeiseksi heittelijäksi Jyrävälle.
Oli ollut hiljanen yö.
Sattui semmonen kumma, että kun olin mutkassa montun kohalla uittamassa perhoa, siiman kääntyessä ja ohi montun, nous joku kumma vedestä. Ihan läheltä - pari metriä. Se lähti kulukeen poikkivirtaan keskemmälle virtaan. Mitä helekkaria - taimenen pää - taimenhan se siinä ui pää pinnan yläpuolella.
Puolenkymmentä metriä se silleen ui. Sitten painui vetteen.
Tuntu siltä ku olis käyny kahtomassa että kuka se siinä onkii.
Myöhemmin kuulin tämän kumman sattuneen joillekuille muillekki.
Niin että kuka se siinä...

Ylös
KYLLÄ SE KESTÄÄ..

Oli elokuun alkupäivien aika. Jyrävällä oli porukkaa ringissä kymmenkunta.
Kuhmolaisetkin olivat tulleet perinteistä kalastusviikkoansa pitämään. Heillä on ollut perinteenä jo vuosia käydä näihin samoihin aikoihin.
Aikion Janne ja Kemppaisen Jukka söivät eväitään.
Kuhmolaiset keitteli kahvivettä pannussa nuotion yllä.
Hiltulan Heikki aloitti kummastelun semmosesta fysiikan ihmeestä kun vesi kiehuu niin pannu kestää nostaa käjelle eikä polta kättä ”Niin on - ei polta”.
Siinä kinattiin aiheesta.
Aikanaan sitte kuhmolaisten kahvivesi alako kiehuun.
Kuhmolainen otti pannun että kokkeillaan. Niin hän otti pannun ja laitto kämmenelleen ja piti sitä ihan rauhassa tovin aikaa.
”Kyllä se kestää..” totesi rauhassa kuhmolainen.
Janne ei uskonu silimiään. ”Annahan minäkin kokkeilen”.
Ja niin kokkeiliki. Kuumahan se pannu oli kun rietas.
Janne löysi ittesä joesta kättään jäähyttelemestä alta aikayksikön.
Kyllä meille nauru kelepasi. Tipahin oikein istuinpuulta. Niin kutkutti nauruhermoja.

Kyllä se kestää...

Myöhemmin selvisi, että se kuhmolainen oli ammatiltaan seppä.

Ylös
TULITIKKU

Oli elokuun lopulla 1998. Oltiin tultu Hiltulan Heikin kanssa Retki Etapista ensiksi veneellä ja sitten rivakkaa tahtia polkua pitkin Jyrävälle.
Tiistai-ilta ja rauhotus takana. Hyvät mahdollisuudet saada kala.Porukkaa oli ehtinyt tulla ennen meitä moniaita.
Meitä taisi olla 8-9 kalastajaa ringissä. Rinki kiersi aika sutjakkaasti.Illan aikana ei ollut tullut vielä yhtään kalaa, kun vuoroni yrittää taas koitti. Oisko kello ollut puolen yön tietämissä, kun solmin siiman nokkaan semmosen kasin koukkuun sidotun olemattoman näköisen perhon. Mallin olin saanut varotuksella, että sitä ei sitte näytellä.
Hämärääkin alkoi olla, kun astuin veteen aloittaakseni heittovuoron. Siimaa ulos heittopituuteen, jolla yleensä heitän, ja sinne poikkivirtaan heitto. Tarttu heti kohta kala.
Lyhyehkön väsyttelyn jälkeen rannalla oli vajaa kaksi kiloinen taimen.Se oli mielestäni pieni, liian pieni mukaan otettavaksi, joten päästin sen takaisin uimaan.
Ei kun uusi yritys. Taas kävi samoin. Siima suoraksi ja kala kiinni. Uskomatonta. Olin päässyt vasta 3-4 metriä aloituspaikasta, kun oli jo toinen kala kiinni!
Nyt olikin jo eri meininki. Selvästi kookkaampi kala. 2-3 kilon väliin tuntu olevan. Pari 5-6 metrin höökiä ja pyöräytys veen pinnalla, ja niin kala pääsi irti.
Siitä huolimatta hyvinhän tämä kierros alko. Ensin ilta tyhjää onkien ja nyt jo muutaman metrin matkalla kaksi kalaa kiinni.
Taisi olla siinä tämän kierroksen tapahtumat. Tuntu siltä.
Mutta ei. Taas muutama metri onkimista ja semmonen tärppi, että nosti siiman ylös veestä, muttei tarttunu.
Onkohan tämä ihan tottakaan.
Pari metriä onkimista ja sitteen alko tapahtumaan. Taas tarttu kala. Taitaa olla vielä isompi kuin se joka pääsi karkuun. Eikä väsytys tälläkään kertaa kestänyt kovinkaan kauaa, kun jo sain nostettua kalan hietikolle.Heitin huulena nuotiolle päin, että josko päästäsin tämänkin uimaan, kun näyttää nuo kalat kasvavan alavirran suuntaan, tuolla mutkassahan se jo saattais...
”Jos kala ui, niin uit sinäki” kuulu tyly tuomio nuotiolta. Sen verran kuumaa katseltavaa oli hommani ollut, eikä ihme.
Siinä pienosessa hämärässä nuotiolla kalasta perhon irrottelin.Kala paino noin 2,5 kg:a.
Sen verran perhoa vilautin, että Aikion Janne tarkalla silmällä ehti ristimään perhon;
”Tulitikku, perhana...”

Ylös
1997
YLLÄTYS

Olin taas kerran Jyrävällä ringissä heinäkuun jonain yönä perhostelemassa. En muista, ketä silloin oli kalassa. Porukka sitten yön myötä pikkuhiljaa hupeni - olihan vastassa arki. Taimenia ei vielä oltu saatu. Jäätyäni yksin keitin vielä kahvit. Hörppäsin kupillisen ennenkuin lähdin laskulle. Siinä kahvin lomassa sais joki olla hetken rauhassa.Laittelin ruskean mudlerin pyyvöksi. Semmosella oli saatu hyvänkokosia taimenia. Koettelin sen uintia ja sehän oli minun silmässä ihan kohallaan.
Aurinko oli jo hyvässä nousussa lähtiessäni laskuun. Siimaa ulos ja perho pyytämään.

Heittää sain ihan rauhassa. Kalat ei häirinny. Olin jo suoran puolivälin seutuvilla, eikä mitään kuulunu. Uus heitto. Sen ku siiman mutkat oikeni niin sitte tömähti. Jäikö kiinni - ei jääny.Oliko iso? Kyllä se siltä kuulosti.
Äkkiä perho uuvestaan samoille sijoille, jos vaikka kala sen hukkasi eikä sen takia osannu ottaa.
Ei tarttunu eikä nykiny. Mitä nyt? Empä mee hätisteleen sitä, kun on noin hyvällä hollilla. Vaan palaampa nuotiolle. Jos vaikka antasin kalalle hetken rauhan ja vaihtasin uuven perhon, niin sitten tärppää.

Laitampa tuon mustan vihreeperäsen Hyytiän mallisen. Tämmösellä sain viimekesänä kalan heinäkuussa - niin jos nytkin...Kuppi kahvia vielä ja sitte heittämään.

Nyt oli jo tunnelma korkeella. Olihan ulottuvilla tuossa ihan likellä ottavan olonen kala.
Siitä kuusen juuresta taas heittään toiveikkaana. Heitto ja ootus, heitto ja ootus. Näin pääsin kymmenkunta metriä, kun taas tömähti - eikä tarttunu.
Mikä perhana nyt on vialla? Eiku takasi nuotiolle. Kala oli näköjään hiukan noussu.
Onko koukku terävä? Joo, oikein kynteen ottaa ja se edellinenki perho on. Mikä kumma tässä nyt on? Entä nyt? Kellokin alkaa olla jo meleko paljo. Juompa kahvit ja laitan sitte uuven perhon.

Ylös

Siinä sitte kahvia hörppiessä silmittelen perhojani, minkä laittas. Aurinko jo paistaa vetteen - vähä vaikee juttu. Vaan jos laittasin tuon pikku mudlerin - kasi koukkusen - kun nuo isommat ei kerran kelepaa. Eiku perho siimaan ja kokkeileen uintia ja sitte pyytään.Nyt alan olla siinä missä viimeksi kopsas.
Ei - ei kopsi nyt.
Se on sitten laskenu alemmas - siihen missä aiemmin tömäytti.
Joo - ei ota. Ei tömäyttele tästäkään. Kyllä se nyt saa jäähä. Lasken tuohon mutkaan asti ja lähen sitte kylille.
No, mutta siellähän se vihdoin oli. Ja tarttu. Veti oikein mukavasti. Toisenni kerran ja vielä. No, tuossahan se kylyki jo vilahti. Oisko ollu kahtakaan kiloa. Vähä pieni on. No otetaan, ku on näin kovasti yritetty.Niin sattuu hollille ja koukulla kala ylös.
Mitä ihmettä? Sehän on vaan siika - taimenta minä kyllä pyyvin. Eiku perhana, sehän on ISO siika. Isompi ku mikään aiempi siika. Edes verkolla ei ole tullu läheskään yhtä isoa. Voe!
Puntari näytti reilua kahta kiloa. Ei, kyllä tämä pittää punnita kunnolla.
Kala reppuun, vehkeet kassaan ja pikana kylälle.

Kello oli jo vähä yli kuus ku olin kotosalla. Kaks killoo ja sataviiskyt rammaa se painoi. Minäpä soitan Torkkolan Matille - saa tulla kahtoon kunnon siikaa.
Niin Matti tuliki meleko joutuin todistaan saalistani.Sillähän saa jo suurkalastajamerkin, tiesi Matti. Niin kala sitten punnittiin kaksissa miehin. Sitte otettiin suomunäytteet pussiin. Ja tietenni ne pakolliset valokuvat otettiin.
Niin aikanaan tulikin se merkki.

Mutta oli se meleko yllätys, ku taimen muuttu siiaksi koukussa.
Ylös