Jari Mattila
"Ihmelaama"

ENSIMMÄINEN
PIENI HARJUSJOKI

ENSIMMÄINEN,
ei sitä voi verrata mihinkään.
------------------------------

PROLOGI:
--------

Elokuisen lauantai aamupäivän auringon paiste ei uniani häirinnyt, sillä verhoni olivat visusti kiinni, tehokkaasti valonsäteiden kulkua estämässä. Perjantai ilta kun oli kulunut edellisen kalareissun pölyjä pois kylpiessä Haimakaisen sauna- ja grillaus osastolla.

Ihanan uneni toinen jatko-osa oli vasta alussa, kun se julmasti keskeytettiin. Puhelimeni soi. Tai itseasiassa ei 'soinut', vaan, kiitos insinööritaidon, sen julmettu tärinä ja jyrräys pakotti minut (jos ei muuten, niin vaikkapa, kerrostalohuoneistoni järjestys-sääntöjen "kohtuuton melu" pykälään nojaten!) vastaamaan.

Talalan Pertti soittaa... näin sen näytöltä.

-Mitä hommailet?
-Nukun...
-Mitä meinaat hommailla?
-Nukkua...
-Lähetkö illalla kalalle?
-Nooh... joo, minne? Millon?
-Tuun Kuuvven aikaan hakemaan, Päähkänälle, isä lähtee kans matkaan.
-Okei, mennään vaan...

*klik*

HITTO! Kaikkeen sitä mies liikuttuneessa tilassa lupautuukaan. Että Päähkänälle! No, ehdin vielä iltapäivällä kiittää kutsusta ja kieltäytyä kunniasta -ajattelin- ennenkuin nukahdin taas...

Puoli viiden aikaan olin jo puhelimeni kanssa ilmoittamassa Pertille etten ole Päähkänälle lähdössä. Vaan ilmoittamatta jäi. Hetkellinen mielenhäiriö, tai mikä lie, semmoinen kumma kutina, sai minut pakkaamaan reppuni kuitenkin. Sen verran annoin periksi, että nappasin matkaani vain kevyen (aftm-7, 10 jalkaa) yhdenkäden taimen vapani. Harjukset uikoon tällä kertaa rauhassa ja onkikoon Pertti niitä ISOJA. Minulle riittäisi tässä vaiheessa kesää jo ne pienemmätkin.

Autosta ulostauduttuamme ja peuharit (kahluuhousut) saatuani parkkipaikalla jalkaan löytyi kaikkien, myös itseni, yllätykseksi minusta vauhtia niin, etten meinannut pitkospuilla Päähkänälammen kohdalla pysyä! Pertti nauroi ja ihmetteli Vennäänmutkan laavulle päästyään menohalujani. Autossa vielä niin kovin vaitonainen mies pisteli Päähkänän portaatkin kuin kevät laitumille talven jälkeen törmäilemään päästetty nuori sonni.

Vennäänmutkan laavulla törmäsimme kalamies porukkaan, jotka leukaillen, samalla omaa kalattomuuttaan manaillen, totesivat että TÄYTYYHÄN siellä joessa kaloja olla, kun ihan paikkakuntalaiset kehtaavat Päähkänän mäen alas tulla. Minä totesin siihen, että on tässä kesän (ja viime kesän) aikana edestakaisin juostu jo kymmeniä kertoja, vaan eipä ole kalat palijon repussa kotia päin hikoillessa painanut. Makkarat maltoimme kuitenkin tulilla paistaa, ennenkuin tassut kuopivat minua jo ylävirran suuntaan. Pertti lähti kaveriksi polulle ja vanhempi Talala jäi laavun liepeille kalastelemaan ja retkeilijöille tarinoita iskemään, ja tarinoitahan Heikillä kyllä riittää. Itsekkin joskus (tai oikeastaan aina) unohdun niitä jokivarressa kuuntelemaan, suosittelen!
Ylös

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS:
-------------------

Koivuniemeen tallustaessamme intoutui Pertti kyselemään siitä yhdestä montusta, jossa minä ja Haimakainen oltiin edellisenä tiistaina karkuutettu taimenet. Rantaan päästyämme näytin paikan ja sanoin, että ootappa hetki. No eipä malttanut Pertti odotella, vaan sanoi menevänsä vähän alemmas heittelemään ja seuraavansa edesottamuksiani sieltäkäsin. Perhovalintani noudatteli sinä iltana semmoista ns. epätoivon-uskonpuute-linjaa. sidoin nimittäin siimani jatkeeksi semmoisen hörhelön, jota ei kovin viitsi tässä edes kuvailla... no jos jotakin siitä voi sanoa, niin ainakin se oli iso ja oranssi. semmoinen ambulanssi Rapalan värejä peräänkuuluttava muddleri. Peurankarvapäinen siis. Ajattelin näet yllättää kalat sidoksella, jollaista ne ei VARMASTI IKINÄ olleet nähneet.

Kahlasin puolijokeen, jotta yltäisin heittämään perhoni lähes vastarannan tuntumassa sijaitsevaan monttuun. Ampusiimoilla varustetulla kahdenkäden kepillähän sinne yltää silmät kiinni, takaperin ja vaikkapa nappaskengillä, mutta heittotaidoistani ja vapavarustuksestani johtuen jouduin siis hivuttautumaan lähemmäs.

Puolenkymmentä heittoa ja nykäisi. Taimen nykäisi. Ei tarttunut. Miksei tarttunut? Miksei ne minulle koskaan tartu!?! Niin monta kertaa tänäkin kesänä. Ne vaan nykäisee, ovat muutaman potkun kiinni, saattavat jopa olla tovinkin, vetää siimaa metritolkulla kelalta ja sitten vaan irtoavat... miksi ne irtoaa? Muilla ne pysyy kiinni, minulta ne irtoaa. Heitto samaan paikkaan uudelleen, toisen, kolmannenkin kerran. Ei mitään, siellä on ja pysyy. Kyllä perhokalastus oli taas mukavaa.

TOINEN NÄYTÖS:
--------------

Kelaan siimat sisään ja huomaan Pertin ihmettelevän toimiani. Enhän ole ollut heittämässä kuin ehkä kymmenkunta minuuttia ja jo on miehellä siimat sisässä. Nyt täytyy toimia oikein. Tiedän, että montussa on kala ja tiedän, ettei se kauheasti saanut 'siipeensä' ensi kontaktistamme. Mutta mikä nyt eteen? Perhon vaihtopa tietenkin, mutta mikä perho narunjatkeeksi, kas siinäpä pulma! Seison keskellä jokea ja vuoronperään käyn liivieni kätköistä perhorasioita lävitse. Vaikka on valoisaa, kello on yhdeksän hujakoilla ja aurinko paistaa lähes jokiuomaa pitkin, päädyn Komulan Pertin aikoinaan kehittelemään mustaan muddleriin. Luottopeliin, jolla on perhokalastus historiassani isoja merkkipaaluja iskettynä jo aiemminkin. Muunmuassa ensimmäinen perhovälinein narrattu kala (harjus) ja ensimmäinen perho-taimen (Kiiminkijoki) on aikoinaan erehtyneet tämänkaltaiseen sidokseen.

Saan sidottua perhon siimaan ja välittömästi tulee kumman rauhallinen olo.

Käärin siltä seisomalta vielä sätkän, valmiiksi, mittaan siiman jalkojeni juureen, sytytän tupakan, ensimmäinen valeheitto, vähän lisää siimaa, toinen valeheitto, nyt riittää siima, heitto, perho laskeutuu veteen, uppoaa, ui metrin ja minulla on kala kiinni. Minulla on kala kiinni. MINULLA on kala kiinni... minulla on Kitkajoen taimen kiinni.

Väsytyksestähän saisi ihan oman tarinansa, mutta sivuutan sen vain tässä toteamalla, että onhan se jotain, jotain hienoa. Luulin että väsytyksen jatkuessa pidempään, lisääntyisi hätä, että jos se sittenkin karkaa, mutta ei. Sitä vaan jostain tuntee, että NYT se on kiinni ja pysyy. Pertti, tottakai, oli huomannut tapahtuneen ja tulikin hetikohta koukkuineen avukseni. Ei aikaakaan, kun kala oli rannalla ja minä kuperkeikkoja tekemässä kivikossa. Olin jossain pajupuskassa seljälläni tuulettamassa kuin maailmanmestari, kun takavasemmalta kuulin Pertin uhkaavan tappavansa kalan. Pomppasin pystyyn ja tomerasti kielsin, että se kun oli minun kala ja että jokainen huolehtii omistaan. Messinkipapilla otsaan, kalaa mittamaan ja punnitsemaan.

Sinä iltana ei kalastuksestani tullut enää mitään. Eikä tarvinnutkaan. Kyllä perhokalastus oli taas mukavaa.
Ylös

EPILOGI:
--------

Ensimmäisen Kitkajoen taimenen karkuutin jotakuinkin parikymmentävuotta sitten. Se tapahtui Jyrävällä, keskellä kirkasta päivää. Taisin olla yhdentoista vanha silloin. Papukaija Nilsuun nappasi siitä Wanhan niskan yläpuolisesta montusta taimen, jota väsyteltiin antaumuksella (muistaakseni) piii-iii-tkä aika. Taimen teki kaikki mahdolliset temput, meinasi mennä niskalta alas, hyppäsi muutaman kerran komeasti Siilasmajan 'portailla', teki pitkiä syöksyjä jne. Kala oli jo väsynyt, kävi kyljellään virrassa ja olin saanut talutettua sen siihen koivun kohdalle, matalaan ja koukkaus etäisyydelle, kun se sitten potkaisi Nilsuni siihen (nyttemmin jo kaatuneeseen) koivuun. En ikinä unohda sitä, kun tämä taimen hiljalleen vain lipui vaaleaa pohjaa vasten yhä kauemmas rannasta, vapauteen.

Liekkö tämä pientä kalamiehen alkua silloin riipaisevasti koskettanut kokemus ajanut minua yhä uudelleen ja uudelleen kalavesien ääreen? En tiedä, mutta lukemattomia ovat ne kalat, jotka olen tämänkin jälkeen karkuuttanut. Lukemattomia ovat myös ne kalat, jotka olen tuon jälkeen saanut ja sittemin myös omasta tahdostani veteen takaisin laskenut.

Nyt se on sitten saatu. Maailmani ei ole enää entisensä. Päähkänäkallion kokoinen kivi on tippunut pois hartioiltani. Kuulostaa 'sivullisesta' hullulta, mutta näin se on. Hulluhan sitä täytyy tosin ollakkin, kun ajattelee sitä riemun, ilon ja hyvänolon tunnetta minkä yksi ainoa kala saa miehessä aikaan. Ei sitä voi verrata mihinkään.

Sanomattakin lie selvää, että kala oli kaunis, kirkas, hopeakylkinen, täpliäkin kuin tähtiä taivaalla.

Hyvää kannattaa odottaa ja kuitenkin, edellä kuvatuista tunteista huolimatta, tämä meidän 'homma' on sittenkin jotain muuta, ihan jotain muuta, kuin pelkkää kalojen saantia.

RAKAS KITKAJOKI (rukous Jyrävänniemeltä)

Anna minulle minun joka kesäinen taimeneni. Olkoon nimesi ylistetty, niin maan päällä, kuin myös taivaissa.

EPILOGIN EPILOGI
----------------

Sinä iltana kumarsin rannalla joen Hengelle syvään, otin hattunikin päästä. Kiitin ja kumarsin. Kyllä joki omansa palkitsee, aikanaan, uskon.
Ylös

PIENI HARJUSJOKI
------------------------------------

Autoton, ajokortiton perhomies Koillismaalla tuntee olonsa aika-ajoin orvoksi. Kuusamon lääni on niin laaja, ettei hyvällä tahdollakaan isommille kalavesille jaksa aina pyöräillä, saatikka rinkka seljässä jalkapatikalla raahautua.
Ongelma on siis ilmeinen ja ratkaisun päätin löytää kartasta. Sitä harpin (n.10km:n säde) kanssa haarukoidessani osui kohtuu polkupyöräily etäisyydelle yllätyksekseni useitakin pienempiä jokia tutkimusretkeni kohteeksi. Valitsin karttakuvaan nojaten mielenkiintoisimman. Oli korkeuskäyrää, mutkaa ja ties mitä kaikkea. Taisipa silmääni sattua jokin välilampikin virran varrelle siunaantuneena. Painoin karttakuvan ja joen nimen mieleeni, pakkasin reppuuni eväät/perhovehkeet ja suuntasin polkupyöräni kohti lähintä luvanmyynti pistettä.

Luvanmyyjä-täti ei ollut koskaan moisesta joesta kuullutkaan.Jouduimme paikantamaan uoman jälleen kartalta ja tovin tutkiskelun, selvittelyn jälkeen sain, kuin sainkin, ko.joelle vieheellä kalastamiseen oikeuttavan paperin. Se oli halpa. Se oli niin halpa, että päätin siltä seisomalta, ikikuunapäivänä paikanpäällä käymättä, hankkia koko vuoden kalastamiseen oikeuttavan lisenssin. Perhokalastusko muka rahamiesten hommaa? Ketunposket ja virtahevot myös, ajattelin, tämähän on lähes ilmaista!

Hikistä hommaa se on pyöräily Koillismaan tunturi ylängöllä. Näin ainakin minulle, tasamaan ja alati kohoavan merenrannan kasvatille. Vai johtuneeko tuo hikoilu kuuden kuukauden sohvalla makoilusta, jota jotkut tahot synonyyminä "talveksi" nimittävät? Sitä kun lokakuulla pakkaa perhovavat/-kelat naftaliiniin, niin seuraavan kerran näköradion loisteesta mies liikahtaa hyvällä (huonolla?) tuurilla vasta toukokuussa.

Karhut keräävät rasvakerroksensa kesällä ja perhokalastajat talvella. Vararavintoa täytyy kehossa siis olla, jotta perhokalastajat jaksaisivat heilua koko kesän minimaalisella levolla, vakuumiin ja muihin ilmatiiviisiin systeemeihin pakatuilla eväillä ja hetkeksikään herpaantumattomalla "otteella". Alku kesästä perhokalastajan liikkuminen on vaivalloista, mutta huolella tarvittavat lisäkilot hankkinut kalamies on tulvivassa joessa kahlatessaan lähes pitelemätön! Kokemuksesta hän tietää, että apupainot karisevat lanteilta tulvan laskiessa ja jo heinäkuussa liikkuu mies ketterästi kiveltä kivelle hyppien ja olemisensa sietämätöntä keveyttä vihellellen.

Saavuin joen rantaan komeasti kohisevan kosken kohdalle. Suunnistustaitoni tulisivat vielä keväällä 2002 niittämään mainetta muidenkin kiltalaisten piirissä, mutta se onkin eri tarina (kadonneesta autosta ja poluttomasta polusta)...
Joki oli siltä kohdin kapea, vain tuollaisen ison ojan levyinen, tasajalkahypyllä ylitettävän kokoinen. Taapersin polkupyörääni perässä raahaten ylävirtaan, katsastamaan löytyisikö koskelle niskaa. Niskalle saavuttuani löysin mielestäni tarvittavat todisteet mahdollisten kalojen olemassa olosta, tulipaikka. Tulipaikka oli tosin jo maatunut, kasvaen sammalta, mutta uskoni vahvistui löydöksestäni kummasti. Kuusamolaiset kun ei mihin sattuu tuliaan virittele.

Joen vesi oli humuksen värjäämää, mutta yllättävän kirkas. Auringon paistaessa näkyi ylävirranpuoleisen suvannon pohjasta n.2 metrin syvyydessä isoja kiven lohkareita. Kansainväliset jääkiekkokaukalon mitat täyttävän keskusaloitusympyrän kokoinen putama kätki sisäänsä myös syvempiä kohtia. Sinne ei edes polarisoiva katseenikaan yltänyt. Mahtuu tuonne harjus uimaan -ajattelin ja kaivoin repustani termarin.Sonnustauduttuani perhokalastajan uniformuun (peuharit ja siviilitetsarit) aloitin hiiviskelyn, kirjoista lukemieni purokalastus oppeja soveltaen, tarvittavan etäisyyden päässä joen rannasta pajukkoon piiloutuen, kohti lompolon yläpäätä. Lompolo alkoi siitä mihin ylempi koski loppui. Kosket näyttivät matalilta ja sitä ne myös olivat. Vain polveen asti valkoisenaan kuohuvaa vettä. Pienessä päässäni pähkäilin kalojen asuttavan näitä syvemmän veden alueita, kosken alusia ja niskoja, jos niitäkään.Seisoin keskellä jokea (olisin yltänyt rantapajukkoon kurottamalla sekä oikealta, että vasemmalta) ja koskea, noin viiden metrin päässä syvenevästä suvannosta.

Mittasuhteet ja ulkoasu täsmää, mutta tämä EI ole pieni harjusjoki, vaan kaikille Jyrävän kävijöille tuttu Putaanoja, eräänä kesäkuisena aamuyönä 2002.

Virittelin narun jatkeeksi kaksi perhoa. Tällä kertaa siiman päähän päätyi vihreä, semmoinen ihan perus pupa, vesiperhosravintoa imitoimaan ja sivutapsiin asettelin fluoripunaisella iskupisteellä terästetyn pikku murkun.
Siinä tovin jo perhoille uimakoulua pidettyäni ja ajatukseni kai jonnekkin Kitkanniemelle harhauduttua, sähäkkä tärinä vavassa havahdutti minut takaisin siihen pikkuriikkisen kosken kuohuihin.

Hittolainen! Sehän on harjus! Vaaksan mittainen tosin, mutta kuitenkin.
Kalaan koskematta, väkäsettömän koukun näppärästi kalan leuasta irti napattuani, ei riemulla (taaskaan) ollut mitään rajaa... niitä on siellä!
Niitä on siellä! -Toistelin mielessäni ja katseeni terästäytyi takaisin siihen hetkeen, tähän ja nyt.

Kahlailin alaspäin kohti suvantoa. Suuntailin heittojani poikki virran.
Tämän kokoisen joen kalastelu on tehokasta, sillä pikku vippauksella yltää onkimaan vaikkapa vastarannan koivut omalle puolelle jokea, jos vain siimat kestää. Pupani viisti lähes pinnassa, keskellä lompoloa makaavien kivien editse, kun vedessä välähti. Siimaani vietiin lähes kaikkiin suuntiin yhtäaikaa ja vapani (aftm #3-4) oli jo ihan eri tavalla luokilla. Pulska, lakisääteisen mitan ylittävä harjus nosti tovin päästä evänsä pystyyn antautumisen merkiksi. Purppuran-violetin-vihreä selkäevä auringon paisteessa loistaen armahdin kalan ja iloisesti vettä pärskäyttäen se palasi takaisin vetiseen maailmaansa.

Mahtavaa, mukavaa, ihanaa... (adjektiivien inflaatiota välttääkseni jätän lukijalle mahdollisuuden lisäillä tähän kohtaan tarvittavan määrän laatusanoja. Jokatapauksessa olo oli jotakin puulaakijalkapallo mestaruuden ja maailman valloituksen välille sijoittuvan hyvän olon korvike.)

Kiviröykkiön ympäriltä sain narrattua vielä kymmenkunta harjusta, joista suurimmainen lähenteli lähes 40cm:n mittaa, suurin osa toki pienempiä. Laskin varovasti takaisin jokaisen, sillä en raaskinut ruveta harventamaan sen pienen joen todennäköisesti pienilukuista harjuskantaa. Nautiskelin vain niistä hetkistä, jotka lankesivat joen ja minun ylle, sillä koko joki olisi nyt minun (minkäs sitä ihminen omistuksen halulleen mahtaa?). Vain ukko-metso ja komean kokoinen hirvi häiritsivät metelöinnillään...

Kalastelin sillä kertaa vielä pari/kolme samantapaista putamaa ja sieltä täältä perhoihini harhautui nätti pienen joen harjus. Sattuipa pupaani myös yksi siika. Rantakaislikoista syvemmälle posauttelevat hauet paljastuivat myös joen populaation edustajiksi. Varmasti raitapaita-ahvenet ja räkä-kiisket asustavat virrassa myös, mutta perhoistani nämä eivät välittäneet.

Tämäkään ei ole pienen harjusjoen kasvatti, vaan Iijoen pulska 800 grammainen, joka tarttui perhooni kesän 2001 viimeisellä kalareissulla 18.10.2001.

Pistäydyin purolla sinä keväänä vielä muutaman kerran. Koskaan en nähnyt rannoilla kuljeskelevan ketään muita. Kerran tosin löysin "tuoreet jäljet", maahan heitetyn uistinpakkauksen (paikallisen uistintehtaan valmiste) ja kymmenkunta metriä fluorisinistä streniä (n.0,35mm paksua). Hauen pyytäjä sen oli täytynyt olla. Kesäkuivuus haihdutti joesta vedet ja sitämyötä katosivat myös kalat, välilammen syvempiin vesiin arvatenkin. Kun taas kevät koittaa, palaan pienen harjusjoen rannoille perhovapoineni maailman menoa ihmettelemään, se on varmaa...
Ylös