Ylös
Otteita Kalastuspäiväkirjasta eli " Joku ihmeen himo kai siihen olla pitää …"

6. 6. 1996
Tässä sitä kalastuskautta aloitellaan Jukan kanssa Kuusingin soramontulla. Aurinko paistaa suoraan silmiin ja on kesäisen lämmintä, kun istumme auton etupenkillä. Auton ovet ovat selällään - muuten ei autossa voisi paistumatta olla - ja kaiuttimista kuuluu vaimeana mutta selvänä tilanteeseen sopivaa kitaramusiikkia. Rauhallisesti kokoilemme kamppeitamme ja kun aurinko viimein putoaa Raatekosken suunnassa taivaanrannan taa, siirrymme Haisusaaren alapäähän ja suoritamme kesän ensimmäiset heitot.
Kyllä tuntuukin hienolta taas pitkän talven jälkeen heittää perhovavalla. Heitotkin lähtevät helposti ja oikenevat kauaksi eteen. Niillä saa hyvin kammattua lähes koko joen. Eipä ollut turha ostos, tuumin, kun vastahankittu perhosiimani lennättää perhon yhdellä heilautuksella 30 metrin päähän. Vettä nyt on joessa melko reippaasti, joten kahlaamisesta ei puhetta - mutta eipä moiseen urheiluun ole näillä heittopituuksilla tarvettakaan. Sitten kun vielä malttaa antaa perhon uida rantapenkkaan asti alavirrassa, tulee joki kammattua suht kattavasti.
Kyllä on hienoa kun on taas kesä. Ja kunhan jokiin alkaa nousta kalaa niin sitten vasta hienoa onkin. Varsinkin kun on perhot viimeisen päälle - muidenkin mielestä - ja muutkin kamppeet kunnossa. Kyllä kai tässä olisi ainekset vaikka ennätyskesään ...
Näitä siinä Jukan kanssa tuumiskellaan parin päivän ajan, onkiminen nyt ei ehkä ole ihan pääosassa, mutta nautimme olostamme - ja siitä että on taas kesä. Odotukset korkealla suuntaamme poispäin jokivarresta. Nyt se taas alkaa ...

Ylös

14. 6. 1996
Ensimmäinen Jyrävänreissu takana ja olo tuntuu suurin piirtein kaikkivoipaiselta. Mahtava tunne kun yhdellä ainoalla vavanheilautuksella perho lentää tyylikkäästi jopa 30 metrin päähän, siima ja peruke oikenevat - ja perho ui viivasuoran siiman päässä pitkän aikaa, kunnes on suoraan alapuolellani virrassa. Siitä sitten uusi vavanheilautus ja taas ui perho virrassa odottaen taimenen raivoisaa tärppiä - hetkenä minä hyvänsä se tulee, hetkenä minä hyvänsä ... Jos ei tällä reissulla niin sitten seuraavalla, onhan tässä näitä viikkoja jäljellä. Pojatkin ihastelivat heittämistäni, jos kohta vähän naljailivatkin, että " no nyt se vie vastarannan miehiltä lakitkin päästä ..." Vaan mukavalta se kieltämättä tuntuu, kun joku homma sujuu - ja vallankin kun sen muutkin huomaavat.

Ylös

27. 6. 1996
Alkoihan siinä sitten juhannuksen kieppeillä jo kalojakin näkyä rantapuissa roikkumassa. Sinne niitä nosteli yksi jos toinenkin - väliin isoja, väliin pienempiä, mutta kaloja kuitenkin. Itsekin suorastaan säikähdin jo tuossa puolenkuun maissa Juumajokisuussa, kun Timpan kanssa rymyttiin hiivatistaan asti etelärannalle onkimaan jokisuun peiliä. Vettä oli paljon ja jotenkin oli vain tuntunut siltä, että siellä voisi olla ottipaikka
No, kolmannella heitolla peilin alapäässä olevan kiven edestä jysähtikin, vapa taipui, pinnassa mäjähti, ilta -auringon valo heijastui jonkinmoisen taimenenkyljen suomuista ja - vapa oikeni ja singautti siiman roikkumaan lenkeille takanani olleen koivun latvaan. Seisoin siimasykkyrän keskellä jähmettyneenä ja ihmettelin että nytkö jo !?!
Timppa kyseli Juumajoen suun alapuolelta jotta mikäs hiivatti se oli, ja änkytin että taimen taimen ja ainakin kolme kiloa, vaikken kunnolla ehtinyt kalaa nähdäkään. Sitten kun ensi tyrmistys laantui en enää kehdannutkaan tunnustaa, että eipä se nyt niin satavarma tapaus ollut. Myöhemmin kun vielä kuultiin, että Juumankoskeen oli kaadettu Kuusingintien puolelta 800 kiloa nippa nappa mitallisia taimenia, niin asia valkeni lopullisesti. No - saattoihan se tosin ollakin kunnon kala, mutta jotenkin siihen oli vähän vaikea uskoa, kun joka juuttaan pikkupeilistä tarrasi tuollainen kolmikasi - kolmiysi perhoon kuin perhoon.
Mutta tuo nyt ei vielä tässä vaiheessa paljoa masenna. Jukan kanssa tässä odotellaan heinäkuun loppupuolta ja elokuun pimeitä öitä.
Silloin alkaa jytistä. Ja se jytinähän on - vanhan Kitkajoen sananlaskun mukaan - kauheata kun se alkaa.

Ylös

21. 7. 1996
Jonkun verran alkaa tosin tässä mieltä kiristää, kun heinäkuun jälkipuolisko on menossa eikä minkäänlaista tärpintynkääkään ole tuntunut. Kuusingin alajuoksulta repivät kuulemma pariakinkymmentä kalaa yössä - ja toinen mokoma menee vielä ylös - vaan piruunko ne siinä välillä häviävät, kun ei siellä yläkerrassa mitään näy !?! Siellä sitä Särkisuoran seuduilla on tässä heinäkuun kahden ensimmäisen viikon aikana päivystetty joka ainoa ilta. Iltareissuja tosin vain - sattuneesta syystä - mutta niillähän sitä kyllä tulee ahkerimmin ongittuakin. Vaan turhaa on ollut se syytäminen.
Ainoa lohtu tässä on, että enpähän ole ainoa nollakerholainen. Jukka se syytää tasan yhtä toivottomana - ja on vielä kohta anoppilaan Lapualle lähdössä, ja sieltä ei kuulemma ole minkäänlaista toivoakaan selvitä takaisin alle kahden viikon.
Heh heh ... Jukan perinteiset teurastuspäivät heinä -elokuun vaihteessa kuluisivat siis muissa merkeissä, ja nollakesä oli kuulemma varma asia - jos ei nyt lähtöä edeltävänä iltana Jyrävällä jysähtäisi. Lähdettiin siinä sitten Linnakalliolta jo iltapäivällä onkimaan, ja Jukka kyseli että kumpi menee korkkaamaan suvannon. No menköön ensin, ajattelin. Kun joutuu vielä raukka huomenna lähtemään, eikähän se kala keskellä päivää sitä paitsi ota kuitenkaan ...
Ja senhän arvaa miten siinä sitten kävi. Hyvä että mies ehtii saappaansa rantalätäkössä kastella niin jo rulla rääkyy. Ei kun koukun varteen ja kala maille. Rapiat kolmen kilon vähän kellertävä kaunis kala. Hyvin kaunis - olisi kyllä kelvannut. Jukka puolestaan oli kuin lottovoiton saanut ja uhosi, että nyt ei ole tarvista tulla välttämättä enää kertaakaan tälle kesälle, kun on kuparinen rikki.
Sen kun näkisi. Ihmepä tuo jo olisi, jos ei Killeri - Kemppaista enää tälle kesälle ringissä nähdä. No turha toivoakaan…

Ylös

14. 8. 1996
Elokuu on jo hyvässä vauhdissa. Kaloja saadaan, paljon ja isojakin, mutta eipä satu omalle kohdalle. Ja taas kerran seison Jyrävänniskalla, kelaamassa siimoja sisään illan kahdeksannen tyhjän kierroksen jälkeen; ei nykyäkään, ei sitten mitään.
Alkaa vakava mietintä. Mikä helvetti nyt on vialla ? Elokuu on puolessa välissä, kalastusvuorokausia yli neljäkymmentä, joet kaloja puuronaan ja niitä saa kaiken maailman virtasetkin ja vaikka millä konsteilla - eikä vain nykäisekään, ei edes taimenenpojat tukistele perhoja. Ja siinä alkaa jo olla syytä huoleen !!!
Nyt on jotain vialla, tuumivat pojatkin Arskan johdolla – ja vetelivät siinä sivussa toinen toistansa komeampia taimenia rantasorakolle. - Tietäs vaan mikä…
Kiitosta vaan.

Kaikkea on kokeiltu ; lyhyttä ja pitkää heittoa, takaheittoa ja speytä ja siitä väliltä - rullailua unohtamatta.
Suurta ja pientä perhoa, tummaa ja kirkasta. Syvälle kahlaamista, puskista onkimista; suoraa uittamista, siimasta nykimistä, siiman etusormella nytkyttelemistä, vavankärjen heiluttelemista. Pintasiimaa, upposiimaa, kärkiuppoavaa, nopeasti uppoavaa ja sitä tämän kesän hittiä intermediaattia. Uppoperukkeita, pintaperukkeita; herra ties mitä perukkeita ynnä muita verukkeita. Kaikkea yhdessä ja erikseen, ristiin ja rastiin, eri olosuhteissa eri tavoilla - vaan ei.
Ei kun ei. Tässä loppuu helvetti vieköön konstit.

Ja paskat. Koko hiivatin touhulle. Tämä loppui nyt. On kai sitä aikuisella miehellä parempaakin tekemistä kun seistä munia myöten joessa, kylmässä yössä täysin tyhjän panttina ilman minkäänlaisia kalansaannin saumoja. Olisi sen nyt jumalauta tällä syytämisellä pitänyt jo vaikka hirttyä johonkin siimanmutkaan. Kyllähän tässä on aivan turha ukko näihin hommiin. Eri miehet ne jotka kaloja saavat ja - no niin, johan siellä Koivun yläpuolella taas lampulla sohitaan veteen. Kukas siellä nyt olikaan hännillä, no Arskapa tietenkin. Niin kuin tuo perhana ei jo yhdelle miehelle olisi noita tarpeeksi repinyt !!!
Löntsin puskien läpi juuri parahiksi näkemään, miten koukku heilahtaa ja kala nousee maihin.
- Mihinkähän tuo otti, kyselen – niin kuin siitä tiedosta sitten muka apua olisi - vaikka tiedän vastauksen sangen hyvin jo ennestään.
- No Juiceenhan se ...
Kuinkas muutenkaan, tuumin. Käy kateeksi ja harmittaa. Saappaatkin saatana vuotaa.

Ylös

27. 8. 1996
No niin ja täällä taas. Ja vaikka sitä miten viime kerralla vannoi ja uhosi, että nyt se on loppu, niin ei sitä vain älyä olla tulematta. Viisaampi kai tuon jo tajuaisi.
Vaan siltikin jossain kytee pienenpieni kipinä, joka ei kerta kaikkiaan suostu sammumaan. Kotona sitä istuu päivät perhopenkin ääressä, tuijottaa jonnekin kaukaisuuteen ja yrittää saada aikaan jotain ihmeperhoa. Sitten siinä muka on onnistuvinaan ja riemuitsee, että no nyt se viimeinkin on siinä, tähän se ottaa. Ja niin sitä pitää sitten rahjustaa kokeilemaan. Kerta kerran jälkeen. Aina uudelleen. Ja tutuin tuloksin.
Nyt on taas joku uusi ihmeviritelmä siiman päässä ja kello on vähän yli puolenyön, kun ruimin jotensakin tylsistyneenä perhoa keskivirtaan Koivun alapuolella. Kaikki halu ja into erilaisiin uittamistyyleihin, korjausheittoihin - ja yleensäkin koko touhuun - on mennyttä, ja syydän konemaisesti välittämättä vähääkään siitä miten päin peruke ja perho veteen menevät. Tai menevätkö ollenkaan.
Ja niin jälleen viuhdon onget jonnekin päin jokea, työnnän käteni syvälle taskuun ja käännän niskani kenoon - nähdäkseni liikkuisiko jossain päin tähtitaivasta edes satelliitteja. Niitäkään ei silmiin satu; huono lasku tuli tästäkin. Paras ja tapahtumarikkain lasku tälle kesälle onkin ollut se, kun satelliitteja näkyi peräti viisi yhtä aikaa. Olipahan jotain tekemistä niiden kulkua seuratessa.
Yhtäkkiä siimassa tuntuu aivan selvä nykäys. Jumalauta, NYKÄYS !!! Jähmetyn patsaaksi enkä tiedä mitä tehdä. Sitten jossain välähtää, tempaisen vavan pystyyn ja - siima viuhuu silmilleni ja kietoutuu solmuille vavan ja itseni ympärille.
Kuluu hetki. Toinen. Ehkä kolmaskin. Ulkoinen olemus vaikuttanee tyyneltä, mutta sisällä myrskyää. Mielessä pyörii kymmeniä erilaisia kuvia; puussa roikkuvia kaloja, kaareutuvia vapoja, siiman päässä hyppiviä taimenia, ulvovia rullia. Kymmenistä mielikuvista päällimmäiseksi nousee kuitenkin se, jossa Linnakallion tylsällä kirveenrohjolla pilkon kalastusvälineeni pieniksi sälöiksi, jotka sitten poltan laavun edessä roihuavalla nuotiolla ...
Selvittelen siimat ja palaan tulipaikalle.
- No, keskenkö lopetit, kysyy joku.
- Tulihan tuossa jo syydettyä ... , vastaan ja erehdyn jatkamaan : … sen verran että nykäisi…
Siitäkös riemu repeää.
- Joko nyt, eihän tässä ole kausi kunnolla alkanutkaan, taasko sillä tärppäsi, jätähän nyt muillekin niitä kaloja - ja niin edelleen ...
Mieleni tekisi heittäytyä maahan selälleen huutamaan ja parkumaan, mutta eihän siinä auta kuin yrittää veistellä jotain nokkelaa sinne sekaan. Jotenkin siltä veistelyltä vain tuntuu puuttuvan terävin kärki.
Hetken päästä lohduttelen itseäni, että onhan se tärppikin sentään selkeä parannus tähänastiseen verrattuna - ja onhan tässä vielä kauttakin jäljellä vaikka kuinka paljon !!! Lasken nopeasti päivät ja hetkellisesti kohonnut mieliala lässähtää jälleen : "vaikka kuinka paljon" = vajaat kaksi viikkoa. Eipä se jaksa kesän ensimmäinen taimenentärppi - ja sekin kaikkea muuta kuin varma - tässä vaiheessa paljoa lämmittää. Enemmän tuo jo vaikuttaa puhtaalta naljailulta kaikenmaailman kalajumalien suunnalta.
Niinpä niin. Kylläpä tämä nyt viimeistään selvisi. Vaitonaisena vetelen kamat kasaan ja poistun Juuman polulle. Enkä vilkuile taakseni.
Kotona vilkaisen vielä peiliin, ennen kuin alan nukkumaan. Eipä ole raponen näky : Silmät vuorokausien valvomisesta punaisena, parin viikon parransänki, naama turvoksissa kuin viikkoja ryypänneellä, tukka pystyssä ja paskaisena. Haju taas - sanoin kuvaamaton. Pystykorvanikin, joka yleensä nukkuu - kovan ja karaistuneen arktisten olosuhteiden eräkoiran tavoin - peiton alla sänkyni jalkopäässä, nyrpistää nokkaansa, aivastaa ja painelee alakertaan sydänjuuriaan myöten järkyttyneen näköisenä.
Katson perään päätäni kynsien. Kun syyhy viimein lakkaa, kynsieni alta löytyy erinäisiä määriä sanoin kuvaamattoman näköistä töhnää. Kaadun sängylle päiväpeiton päälle ja vaivun levottomaan uneen – tai ainakin johonkin sen tapaiseen.
Seuraavina öinä näen painajaisia - mistäkö ? Sitäpä ei paljoa tarvinne arvailla.

 Ylös

Muutaman päivän päästä kotona soi puhelin.
- No Mika tässä terve ! Kuule, lähetäänpä käymään Jyrskyllä pohjoispuolen valvontareissulla ja ehtiihän siinä sitten pois tullessa vaikka onkiakin. Mulla on avain Mehtähallituksen venneeseen ja voitas mennä Puurosuon kautta.
Vastustelen hieman, ei nyt jaksaisi oikein innostaa – ei ainakaan se onkiminen.
- No kamoon Janne, kyllä se nyt pitää vielä kerran yrittää, kyllä se vain vielä voi ottaa ...
Ja niinhän siinä taas käy. Jyrävänseudun Ruuneperi puhuu jälleen kerran päät pyörille ja pyörät kohti Puurosuon tienpäätä. Tienpäässä kysäisen vielä ennen kävelemään lähtöä, että onhan ne avaimet nyt sitten varmasti mukana ?
- On on, vastaa Flöde reippaasti ja näyttää avainnippua, jossa olevilla avaimilla avaisi luultavasti myös yhden jos toisenkin pankkiholvin ovet. Sikäli paljon siinä on vaihtoehtoja, jos nimittäin ensimmäinen ei sattuisi sopimaan.
Kohta kohisee korvissa Jyrävän koski. Istumme hetken kämpän portailla ja suuntaamme sitten ylöspäin niemennokkaan, missä vihreä lasikuituvene on järeällä kettingillä kiinni Koillismaan vankimman kuusen tyvessä.
Vetelen vapaa pussista ja alan kokoamaan sitä, samalla kun Flöde avaa veneen lukkoa. Vapa on tuota pikaa koossa ja Flöde aukaisee veneen lukkoa. Sitten ruuvaan kelan paikoilleen - ja Flöde aukaisee veneen lukkoa. Kohta on siima vedetty vaparenkaitten läpi ja vieläkin Flöde avaa veneen lukkoa. Ehdin uusia perukkeen ja sitoa siihen perhonkin ja yhä edelleen aukoo Flöde veneen lukkoa.
Vaan avaamatta jää.

Vene on lukossa ja pysyy. Aluksi en millään voi uskoa tapahtunutta, en kerta kaikkiaan - mutta kun olen käynyt avainnipun kolme kertaa läpi ymmärrän, että ainoa vähänkään mahdollinen tapa saada vene vesille on kaivaa. Kaivaa kuusenjuurten ympäriltä maata niin paljon, että puu kaatuu. Sen jälkeen karsia runko ja pujottaa kettingin lenkki latvan kautta irti. Mutta koska hommassa on vaarana, että juuriltaan kaivettu kuusi kaatuu veneen päälle ja murskaa sen, en edes harkitse ajatusta. Parempi vene lukossa kuin vene murskana - tai toisaalta…
Vaan minkäs mahdat ?
Ääh.
Mika vähän pyytelee anteeksi kun ei avainta olekaan, mutten ole juurikaan pahoillani. Tulipahan päätettyä tämä epäonnen kausi juuri samalla tavalla miten se on mennytkin. Puran onkeni saman tien heittämättä heittoakaan, ja kun Mika on pikapikaa kopaissut Moilasen montun, lähdemme lontimaan kohti parkkipaikkaa. Kalastuksenvalvonta unohtuu. Juuri ennen rinteeseen nousua huomaamme Ollin ilmestyvän niemenpuolelle, yksin. Muita ei koko seudulla näy, kun hämärä hiipii suvannon ylle.
Jälkeenpäin kuulemme Ollin pidelleen kalaa, "jonka pituus oltas mitattu metreinä eikä sentteinä." Hetken ajan mielessä välähtää, että oishan sinne hitto vie pitänyt vaikka uida; ehkäpä se olisi tarttunutkin - mutta saman tien sekin ajatus kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Vai vielä kala tarttunut ... no höpö höpö.

Ylös

11. 9. 1996

Tuossa vaiheessa sitä oli jo varma, että nyt ne on kalastushommat kaikkine vastoinkäymisineen tältä kesältä ohi. Kautta oli jäljellä neljä päivää, vavat pusseissa, kelat putsattuina; siimat laatikoissa, samoin perhot - ja saappaat saunanlauteilla kuivumassa, kesän aikana sisäpinnoille jostain kumman syystä pesiytyneen homeyhdyskunnan säälimättömän eliminoinnin jälkeen. Samalla lyhenivät tosin varretkin - noin puolella metrillä. Toivotaan että ensi kesänä vesi pysyy normaalilukemissa.
Taikka mieluummin vähän alempana.
Haulikko oli tietenkin puhdisteltu ja vehkeet laiteltu kaikin puolin kuntoon maalinnunmetsästystä varten, joten onkitouhujen piti viimeinkin olla armeliaasti ohitse. Sitten kuitenkin viimeisenä päivänä porukat oli lähdössä Kuusingin varteen vatunpoimintaan, ja kun ei se puskissa rymyäminen oikein innostanut, niin otin tuliterän Orvikseni ja ajattelin onkia yläjuoksulta muutaman harrin savulaatikkoon pantavaksi. Siinä hommassa nyt ei luulisi kovin pahoja takaiskuja voivan sattua. Pahinta kai olisi, jos tuollaisen 18 - numeron pintapupan vie joku 5 -6 kilon kojamo, mutta sehän nyt kuuluisi jo jollain tavalla kuvioon.
Niin sitten jään autosta Kivipuron kohdalla ja isäukon kanssa sovitaan, että kolmen tunnin kuluttua olen takaisin samassa paikassa. Kävelen polkua pitkin Ylälammen niskalle ja rantaan päästyäni näen ihan komean harrintuikin.
- No niin, tuumin, jospa nyt edes noita ...
Vedän siimat läpi, sidon pintapupan siiman päähän ja samalla kun pidennän valeheitoilla siimaa, astelen liman peittämillä - kas vain, vesi onkin juuri laskenut - kivillä lähemmäksi vesirajaa. No nyt lähtee, tuumaan, ojennan vavan voimakkaaseen etuheittoon, otan viimeisen askelen eteenpäin ja - liukastun ja mätkähdän kyljelleni kivikkoon. Vapani mäjähtää voimalla kivenkylkeä vasten ja päästää äänen, jonka tulen muistamaan lopun ikääni.
Se menee poikki. Irti poikki.
Istun kivien välisessä vesilätäkössä vihreän liman keskellä. Kylkeen sattuu niin että taju on karata. Hattu on rytäkässä lennähtänyt päästäni ja seilaa iloisesti aallonharjoilla keinahdellen koskenniskalta alavirtaan. Toinen jalka on litimärkä, samoin takapuoli - kasvoillani on vihreitä limaklönttejä ja käsissäni loppuun kolmen tonnin edestä vavanpätkiä. Kyynärpäästä valuu veri ja silmistä jotain aivan muuta. Kaiken tämän keskellä mieleni täyttää yksi ainoa ajatus :

ONNEKSI ELÄMÄ EI TODELLAKAAN OLE PELKKÄÄ KALASTAMISTA !!!

Ylös
KIINNI ON !
1. 8. 1995

5. – 6. 7. 1997

Käpälät vilkkuvat kuin kirvestä pakenevalla teurasporsaalla joulun alla, ja suunta on kohti Jyrävää. Ollaan parin yön reissulla Tanjan kanssa. Kivaa.
Kesä on kauneimmillaan, kaikki vihreää ja raikasta. Lämmintäkin on, Juumasta tullessa liiankin kanssa. Rinkasta löytyy - taas kerran – tavaraa täysin käsittämätön määrä. Sitä ei tosin vauhdista huomaa, sikäli kova on into päästä perille. Armoton vauhdinpito saakin tyttöystävän epäilemään, että valtaosa tavaroista mahtaa olla täällä hänen satularepussaan, ainakin kaikki raskaimmat…
Myllykoskella pysähdyttiin puuskuttamaan ja tuumin että kokeileppas. Reipas tempaisu maassa lojuvan repun viilekkeistä – ei hievahdakaan.
- Oho, sehän painaa ihan oikeasti…

Linnakalliolla janottaa vietävästi.
- Huuhdellaanpa pölyt pollasta, tuumaan ja kaivan repun kätköistä, makuupussin sisältä jääkylmän oluen. Juon niin kuin en olisi koskaan mitään nestemäistä nähnytkään. Sitten, ojentuneen käden ja vaativan ilmeen havahduttamana huomaan kaivella repusta toisenkin. Hyvää on. Kesäasunto rakentuu siinä sivussa vanhalla rutiinilla Kallion katveeseen, niin kuin niin useasti ennenkin. Sen jälkeen voikin rauhassa alkaa teenkeittoon. Siitä tulee hyvää – ja vahvaa…
Niskalle ei vaan ole minkäänlaista kiirettä.

Ylös

Arveluttaa nimittäin hieman. Edelliskesän taimenenkalastus sujui suurin piirtein niin kuin –tuota, tai sehän nyt ei sujunut yhtään mitenkään. Viimeisellä Jyrävänreissulla ei päästy edes oikealle puolelle jokea. Sitten kun kalastuskautta oli jäljellä enää muutamia tunteja, löysin itseni istumasta Kuusingin rantakivikolla – tuliterä Orvikseni säpäleinä, jotka erehdyttävästi muistuttivat komeimpia kiehisiä, joita puukkomme suoltavat aina kun turistitytöille täytyy tehdä tulet Linnakalliolla.
Talven aikana oli perhovarasto uusiutunut vaihtuvuuden lähennellessä sataa prosenttia. Muutakin uutta on kuvioissa mukana, kuten esimerkiksi uusi maastotakki, jonka piti syrjäyttää tonnin painoinen perholiivi tuhansine turhine tarvikkeineen. Tämä mullistava idea johti tosin lopulta siihen, että kohta oli tonnin painoisen perholiivin lisäksi myös tonnin painoinen takki – molemmat täynnä tavaraa, joiden tarpeellisuus voidaan useimmiten asettaa vahvasti kyseenalaiseksi. Kuten esimerkiksi puntari ja mittanauha…Välineistö on muutenkin viritetty priimakuntoon, ja siimaan olin kehitellyt vaihtokärkisysteemin, jolla perhon pystyisi teorian mukaan uittamaan vaikka kalan läpi suusta putkiston kautta peräaukkoon. Saappaat on paikattu, villasukatkin ovat uudet ja ah, niin pehmeät. On kuin pumpulipilvillä kävelisi. Itseluottamustakin on tullut voimaperäisesti paikkailtua Suininginkosken kirjolohien kustannuksella.
Eli kaikki on kunnossa kesän kalastusta varten. Hyvä.
No mutta mistä hiivatista sitten on kysymys, kun kesän ensimmäistä laskua tulilla odotellessa melkeinpä pelottaa ? Kyllähän taas juttua riittää muuten vaikka mistä, mutta kun hyppään vesirajaan ja alan nykiä siimaa suoraksi, niin kädet tärisevät. Eikä lämpötila – joka ei tosin enää ole korkea sekään – ole syypää tähän tärinään.
Kierros läpi – kivaahan tämä on. Sitten toinen, ja kolmas – vieläkin on kivaa. Sitten alkaa hauskuus häviämään, kun alkaa armoton taktikointi. Vanhat Kitkajoen konkarit venyttävät laskulle lähtöä niin, että edessä on aina tyhjä baana.
Pitkiä tarinoita kerrotaan. Makkaraa paistetaan. Perhoja sormeillaan ja vaappuja viritetään. Kahvia kiehuu.
Vilkuilemme Harrin kanssa toisiamme ja meinaa naurattaa. Paikalla ei ole kuin puolenkymmentä miestä, joten hommahan on periaatteessa vain hyödyksi, tuumimme sitten.
On kenelle on. Kohta huudellaan Koivun kohdalle haavimiestä. Siirrymme paikalle, ja kun sattuu roikkumaan haavi niskalenkistä, niin pyydystän parin kilon kalan haavipussin pohjalle. Eipä tiennyt taimen mihin päänsä pisti, kun perhon haukkasi – sen verran rivakasti se siirtyy haavipussista reppuun ja samantien kantajansa selässä Juuman polulle. Hyvä kun ehti sisälmyksistään eroon päästä.
Tollotamme Harrin kanssa jotensakin typertyneinä toisiimme. Se oli toimintaa se.
Tuollaisen Iso – Arskamaisen ( enkä nyt välttämättä tarkoita tätä paikallisella Hartsutiellä asustelevaa ) Hasta la vista, Baby – näytöksen jälkeen sitä ei oikein jaksanut innostua laskulle lähdöstä. Kylmäkin oli. Niinpä siirryin telttaan lämpiämään. Kalastus ei ollut kilpailukykyinen vaihtoehto, ei alkuunkaan… Juuri ennen kuin esirippu putosi, mielessä pyörähti ajatus, että tämähän on kuin jatkoa viime kesälle. Äh, sama se. Onhan sitä elämässä muutakin, tuumasin ja hamusin viereisessä makuupussissa tuhisevaa hahmoa lähemmäs.

Ylös

Seuraavana aamuna lämpöä olikin sitten teltassa niin paljon, että siinä jouduttiin jo vähentämään vaatetta. Oli tosin mistä vähentääkin, joten eipäs nuoleskella huulia siellä. Sitäpaitsi tämähän on vakavasti otettava kalastuskirjoitelma.
Laavulla joka tapauksessa tarkeni sortseissa ja t – paidassa. Kiireettömän ruoanlaiton ( ja siitä aiheutuneen vauhdikkaan ruokailun ) jälkeen tuli siinä kahvia latkiessa mieleen, että nythän sitä voisi kokeilla, sitä uutta siimasysteemiä. Saapahan ainakin rauhassa huiskia tuolla niskalla. Sekä ihmisiltä että oletettavastikin myös kaloilta. Eipä muuta kuin liivit selkään, Bollet päähän, vapa kouraan ja niskalle. Siellä vaihdoin kärkeen neljän metrin pätkän supernopeasti uppoavaa DT– siiman keskiosaa. Vedetään nyt sitten kunnolla pohjille kun kerran vetämään aletaan. Sekös Tanjaa nauratti, kun jupisin siinä itsekseni.
Keli hipoo täydellistä. On taas kivaa onkia.
Koivun yläpuolelle päästyäni olen aivan varma, että kohta jysähtää. Yläosan kovassa virrassa siimassa ei ole tuntunut mitään, mutta nyt on ollut jo pari lupaavaa nykäisyä - samassa jysähtääkin. Nimittäin pohjaan. Ja lujaa - kiinni on ja pysyy. Ei kun kärkirengas osoitepään suuntaan ja pakki päälle. Saakin vetää voimalla ennen kuin irtoaa - poikki meni.
Uusi perho kiinni ja menoksi. Joskus maailmanaikaan olisin ehdottomasti uusinut solmut ja tarkistanut perukkeen, ettei se ole rispaantunut, nyt – ei puhettakaan moisesta.
Koivun alapuolelta alkaakin varsinainen show. Siitä alaspäin parinkymmenen metrin matkalla perho on viisi kertaa pohjassa, viidesti se myös jää sinne. Alun perin vajaan puolentoista metrin mittainen 0,35 perukekin lyhenee noin 30 sentin mittaiseksi. Ainoa tyytyväisyyden aihe on, että itsetehty perhosiiman vaihtokärjen liitos kestää. Systeemin heittäminen on kylläkin yllättävän helppoa, se tosin muistuttaa ehkä enemmän uistin - kuin perhokalastusta.
Kun perho tarttuu mutkan yläosassa pohjaan kuudennen kerran, alkaa mitta olla täysi. Riuhtaisen kuolemaa- ja vavankatkeamista halveksuvasti ja kas, perho irtoaa - ja ihan ilman että siima katkeaa. Hiissaan siiman sisään – no, perhosta on koukku poikki… Kaikesta huolimatta en ole ihan vielä sillä toivottomuuden tasolla, että heittäisin koukutonta perhoa, joten alan kaivella perhoaskeja. Jostain streameriaskin nurkasta, kaikenkauheiden marabouhuiskujen alta löytyy pieni pullea, pirteänvihreä kasin kakshaara, jossa on sitruunankeltainen perä ja pehmeä, ruskeankirjava levysiipi. Sidoin sen varmaan silloin, kun se edellinen samanlainen tehtävänsä tehtyään pääsi ottiperhojen kunniatauluun. Siitähän on aikaa… sen pari vuotta ainakin. Tänne se on sitten näemmä hautautunut, kaikenmaailman liitsien ynnä muiden iljetysten joukkoon.
Killistelen pää kenossa perhoa taivasta vasten. Mieleen palaa edelliskerta, kun tällainen on ollut siiman päässä ja hymy pyrkii huulille. Perhon värit ovat juuri kuin tämä päivä; kirkkaanvihreät koivut, heleänkeltainen aurinko, vankkojen petäjien lämpimän punaruskeat, kaarnaiset kyljet. Kierteen kimalluskin toistuu auringon heijastuessa veden väreilystä ja pyörteilystä. Tällä.
Sidon perhon perukkeennysän nokkaan, sitä en sentään viitsi ruveta jatkamaan. Tämän mallinen perho kun ei nyt kuitenkaan ole niitä kirkkaimman päivän ottikamppeita ollut. Enemmänkin se on pelannut iltahämärissä ja nimenomaan tuikkivalle kalalle. No, iltahämärästä ei ole tietoakaan vielä muutamaan viikkoon, eikä noita kalojakaan ole sitten viime yön näkynyt. Luulis tuossa Niskamontussa tosin kalan kyllä olevan – niskamontussa ! No sikäli kyllä ollaan ehkä oikeilla jäljillä…
Mielessä ei liiku mitään, ei yhtään mitään, kun siirryn niemennokkaan ja heitän heiton, toisen, kolmannen. Vettä on paljon, pohjasta ei mitään havaintoa. Sivallan heitot poikkivirtaan, lähelle vastarantaa ja annan perhon painua rauhassa syvälle, ennen kuin alan pienillä korjausnykäyksillä oikoa siimaa virran suuntaiseksi. Kun perho on keskellä niskaa, juuri kun nostautan vapaa korjatakseni siiman asentoa, silloin jysähtää. Ja voimakkaasti.
Jysähtää voimakkaammin kuin ensimmäistä kertaa haulikolla ampuessa. Jysähtää voimakkaammin kuin armeijassa, kun pamautettiin tierumpu taivaalle erinäisillä kiloilla TNT : tä. Voimakkaammin kuin ala – asteella, kun liikuntatunnilla käsipallomaalivahtina ollessani koulun suurin ja vahvin poika heitti märän pallon suoraan munille. Jysähtää melkein yhtä voimakkaasti kuin pikkupoikana, kun setämiesten yllyttämänä kusta lurautin pellonreunassa sähköpaimeneen.
Ei. Vaan voimakkaammin.
Seuraavaksi pääsee eräs suomen kielen kukkeimmista voimasanoista ja samaan syssyyn valtava, epäuskoinen karjunta : KALA KIINNI !!!
Tulipaikalla syntyy säpinää. Paikalla ovat tyttöystäväni (joka varmasti on saanut kuulla ainaisia valituksiani ko. aiheesta enemmän kuin kohtuullista) , Lämsän Harri (taisi kuulla termin "nollakesä" joskus hänkin) ja eräs ammattivalokuvaaja. Harri ryntää keulilla paikalle naama leveässä virneessä.

Ylös

- Vai on se Janetskilla kala kiinni ? Taas ! Eihän siitä vielä ole ihan kahta vuottakaan, elä elä nyt vaan päästä sitä irti, kuuluu perinteinen piruilu.
Kuvaaja rynnii perässä ja laukoo kameraa konekivääritahtiin. Tanja jää taka– alalle seuraamaan tapahtumien kulkua. Jälkeenpäin kuulen, että joka kerta kun kela narahti tai vapa heilahti, piti pistää silmät kiinni kun pelkäsi, että kala ottaa ritolat.
Alkusyöksähtelyjen aikana olen melkein paniikissa. Äh, OLEN paniikissa. Harria naurattaa. Vähitellen, vähitellen paniikki laukeaa ja alan nauttimaan väsytyksestä. Sehän sujuukin aivan vanhaan malliin. Sitten valokuvaaja pyytää nykimään vavalla jotta kala alkaisi hyppimään. Vilkaisen Harriin ja ällistyneen ilmeen nähdessäni purskahdan nauramaan.
- Ehei kuule, mulla on sormet ja varpaat ja perskarvatkin keskenään ristissä, jottei se vain tekisi mitään sen suuntaistakaan…
Kameraa pitelevän raavaan miehen ilme on kuin pikkulapsella, jolta viedään tikkari juuri kun tämä on saanut kuorittua paperin nekun päältä. Ymmärrän häntä, valaistus on varmaan lähellä täydellistä ja olisi mahdollista saada hienoja hyppykuvia, mutta nyt on aivan liian paljon pelissä.
Kala alkaa näytellä kylkiään ja komennan Harrin – lievistä vastusteluista huolimatta – haavimieheksi. Haban tennismailahaavi, jolla hän on kaloja tottunut ammentamaan, ei ole käsillä ja meikäläisen teleskooppikauhan kanssa homma olisi kuulemma epävarmalla pohjalla.
Niin kuin olikin, huomaamme, kun parin ensimmäisen yrityksen jälkeen haavipussiin ilmestyy ainoastaan pieniä kiviä rantasorakosta. Siinä vaiheessa katsomme yhteistuumin aiheelliseksi vaihtaa haavimiestä, ja siirrynkin korkeimman omakätisesti haavin varteen. Itse kala ei välittänyt rantajätkien sekoiluista tuon taivaallista, uiskentelee vain kaikessa komeudessaan nokka ylävirran suuntaan. Se käy välillä kauempana virrassa ja kun se leijaa takaisin, kierrän kalan alapuolelle, lasken haavin veteen - ja kun löysään hieman vapaa, kala kääntää päätään virran puolelle ja ui – suoraan haaviin. Nosto ilmaan, kahden vuoden paineet purkava riemunkiljaisu kajahtaa ! Vastarannalla taputetaan. Yes !!!
Kuumeisena kannan kalaa nuotiopaikalle. Puolivälissä valokuvaaja esittää, että josko laskisin kalan hetkeksi vielä veteen; hän ottaisi tämmöisellä vedenalaiskameralla muutaman kuvan. No mielellänihän minä, hamuan vain ensin käteeni nyrkinkokoisen kiven, jolla nuijin kalan takuuvarmasti perille - Taimenten Taivaaseen. Nyt ei riskeerata.

Ylös

- No niin, tarjoan ja lasken kalan veteen pidellen sitä pystyssä.
- No räpsitään sitten muutama, toteaa mies jotenkin myrtyneenä. Miksiköhän !?
Nuotiopaikalla punnitus kertoo painoksi tasan neljä kiloa ja pituudeksi 75 cm. Eli komeat on raamit. Haahaa, ennätyskalani Kitkajoesta. Voi pyhät pyssyt ja puukuulat, onpas hienoa. Tanjan onnittelupusu maistuu – en tiedäkään mille, mutta hyvälle joka tapauksessa.
Syntyy pikapäätös lähteä Juumaan ja soittaa kyyti paikalle. Päätöstä vauhdittaa edellinen, riivatun kylmä yö. Ja niinpä niin, mitäpä täällä enää palelemaan.
Kun taas tärppää.

Paria viikkoa myöhemmin kalastelen Ylä – Kuusingilla. Kellon lähestyessä puoltayötä löydän jälleen streameriaskin nurkasta perhon, joka miellyttää silmää. Tällä kertaa perho on aika lailla musta, mutta koko on oikea, samoin hahmo. Trimmaan sitä vielä hieman ja sidon sen sitten siiman päähän.
Oikaisen siiman suoraan kiven viereen, jossa vanhasta kokemuksesta tiedän kalan oleskelevan.
Ohikiitävä hetki.
Ja kiinni on !

Ylös
KILTALAISET KISAAMASSA
Perhonsidonnan SM – 97 25. – 26.10 1997 Oulussa

Killan perhonsidontaässät ovat mitelleet taitojaan monella eri tavalla. Lukuisten rannalle nousseitten, hyväksyvän arvosanan antaneiden taimenten, sekä jäsentenvälisten sidontailtojen myötä on vuosien varrella kypsynyt ajatus mittauttaa taitoja myös muiden kanssa. Paikkakunnan kisoissa on menestystä tullut yllin kyllin ja syksyllä –97 oli sitten aika katsoa taitojen riittävyys valtakunnan tasolla.

Hommasta oli ollut jotain puhetta jo edellissyksynä, mutta silloin ei vielä saatu lähtöä aikaiseksi. Nyt kuitenkin kisat olivat niinkin lähellä kuin Oulussa, ja hetken asiaa ja miehistön lähtöhaluja selviteltyäni tartuin puhelimen luuriin ja ilmoitin joukkuekisaan porukan nimeltä Siilasmajan Kilta. Mukaan lähtisivät allekirjoittaneen lisäksi Kukilan Arska ja Lämsän Haba, ja kaikki osallistuisivat myös henkilökohtaiseen kisaan – eikä sen enempää eikä vähempää kuin suoraan kisojen kuninkuusluokassa lohiperhosarjassa. Muutama lisäsoitto selvitti majoituksen – niin, ja rahastonhoitajaakin piti ilmineerata osallistumismaksujen suorittamisesta. Taustajärjestelyt olivat täten kunnossa, ja alkoi ankara treenaus.

Tekniikkatreenaus päättyi Haban luona, kun Arskaa odotellessa väänsimme perhon mieheen. Omani onnistui suurin piirtein niin hyvin kuin vain voi – Haballa taas ei. No mitäpä siitä – huono kenraaliharjoitushan tietää hyvää esitystä…

Siitä mihin tekniikkatreenaus päättyi, alkoi henkinen valmentautuminen kisaa varten. Automatkalla Ouluun tavoitteet asetettiin joukkuekisaan, siinä pitäisi pärjätä pistesijoille asti. Henkilökohtaisessa kisassa tavoitteena oli että kunhan ei viimeiseksi jäädä. Siitä kun nyt ei kuitenkaan ollut viimeistä varmuutta, että mitenkä kova olisi huipun taso.

Illalla ohjelmassa oli paineiden poistoa Oulun yöelämässä, samalla tentattiin vielä viime hetken vinkkejä Tampereen kavereilta, jotka yhytettiin Vaakunan aulabaarista ennakkosuunnitelmien mukaisesti. Ilta sujui mukavasti aina kahteen asti, jolloin oli sovittu kämpille lähtö ja nukkumaan meno. Aamulla täytyisi nimittäin olla silmä kirkkaana pystyssä heti seitsemän jälkeen ja kisapaikalla tulisi olla viimeistään puoli yhdeksän. Joukkueen kaksi vanhinta jäsentä erehtyivät tosin jonosta; muun seurueen ollessa taksijonossa nämä hairahtuivat viereisen yökerhon jonoon, mutta joukkueen kuopus pysyi lujana ja ohjasi eksyneet lampaat takaisin oikealle polulle. Tästä häntä aamulla silmät kirkkaina kiiteltiinkin.

Ylös

Kisapaikalla oli reilusti aikaa tutustua ympäristöön ja kuvioihin ennen kuin varsinainen toiminta alkaisi. Säännöistä sen verran, että kisassa olisi kaksi kahden tunnin jaksoa joiden välissä tunnin tauko. Perhoja sidottaisiin viisi kappaletta - tämä kävi ilmi sitojille ilmoittautumisen yhteydessä jaetuista laatikoista, joihin perhot valmistumisen jälkeen laitettaisiin arvostelua varten. Sitojat oli jaettu neljän hengen pöytiin ja materiaalit tulisivat pöytäkohtaisissa laatikoissa. Järjestelmä oli kohtalaisen toimiva – ainakin jos osasi lukea kaikkien jaksolla sidottavien perhojen reseptit heti alkuun ja varata laadukkaimmat matskut itselle. Vanhat konkarit osasivat – ensikertalaiset ei.

Kisan alkua odotellessa oli vielä aikaa tutkailla edellispäivänä sidotun yleisen sarjan voittajaperhoja. Arskan huokaus kuvatkoot tunnelmiamme siinä suoraan hyönteisoppaista repäistyjen pintaperhojen ja " nyhvien " äärellä : - Oli vaan pojat p-le hyvä että osallistuttiin lohiperhosarjaan…

1. KILPAILUJAKSO 9.00 – 11.00

Tasan kello 9.00 lähti peli käyntiin. Seuraavassa joukkueen jäsenten tuntemuksia ensimmäiseltä jaksolta, jolloin sidottiin kolme perhoa :

1. The Prince of Wales
2. Grey Fancy
3. Collyer`s Blue

JANNE :Kisa vihellettiin käyntiin. Ennen kuin ranteet alkoivat surraamaan, esittäydyimme pöytätovereideni kanssa. Vieressä istui yksi kisan ennakkosuosikeista, Tommi Eskonen Tampereelta ja vastapäätä Arvelainen Joensuusta. Sitten alkoi vääntäminen.

Ensimmäinen perho, The Prince of Wales perinteiseen 2/0 koukkuun. Eipä näytä helpolta vaan enpä tosin muuta kuvitellutkaan. No, matskut koukulle ja sillä selvä – onnistui ihan kivasti. Mitähän nyt, pitäisköhän tuo pää lakata ihan kiiltäväksi vai jättääkö sen vain noin – no olkoon. (No oishan se lakata pitänyt, siinä meni muuan piste heti – kuten myös muistakin perhoista).

Toinen perho oli nelosen tuplakoukkuun tehtävä "perinteinen kalastusperho" Grey Fancy. Ensimmäiseen perhoon oli aikaa mennyt reilut kolme varttia, joten kiirettä ei pitänyt vielä olla…no ei vielä. Sidonta sujui hyvin ja perhosta tuli tosi hyvän näköinen, sutjakka harmaanruskea kalastusperho. Hieman se sutjakkuus arvelutti -. mutta kun ohjeissa puhuttiin nimenomaan kalastusperhosta, niin kyllä tämä ainakin Kitkajoessa sellaisesta hyvin kävisi. No pieleen meni jälleen, totesin jälkeenpäin. Klassinen käsitys kalastusperhosta on todellakin toinen kuin Kitkajoen käsitys samasta asiasta. Sillä hetkellä homma tuntui kuitenkin hyvältä ja vinkkasin toimitsijan paikalle hakemaan perhon.

Sitten kolmas perho. Vilkaisu kelloon, näkyy olevan kahtakymmentä vaille vihellys… KAHTAKYMMENTÄ VAILLE !!! Paniikkivilkaisu reseptiin – voi pahus; kummallinen kolmiosainen vyö, tuplarunkohäkilä, tietenkin keskimääräistä monimutkaisempi levysiipi - ja mitä häh : tuplacresti yläkaareksi !

Savu spigotista nousten, välillä kelloon vilkuillen lätkin matskun toisensa jälkeen koukulle. Luojan kiitos ne asettuivat kertaheitolla kohtuullisesti, jopa hyvinkin paikoilleen. Perho valmistui ennätysajassa, katsaus kellon suuntaan – muutama minuutti aikaa, tässähän ehtii vielä lakata päänkin. Sitten silmä osuu pöydällä lojuvaan kultafasaanin päähän, siitä reseptiin– yläkaari : kaksi kpl kultafasaanin crest. AAAAARRRGGH !!! Salamavauhtia nippu höyheniä irti, siitä kaksi suorinta peukalo-etusormiotteeseen, epätoivoista suoristelua ja ei kun kiinni. Kumma kyllä crestit asettuvat täydelliseen asentoon siiven harjalle, hieman irti siivestä. Samassa ykkösjakso kuulutettiin päättyneeksi ja Haba ja Arska ilmestyivät selkäni taakse. Hengitystä pidättäen tein solmun pari, katkaisin langan ja pudotin reippaan kokoisen lakkapisaran päähän. Kehuivat pojat hyvännäköiseksi perhoa, saman suuntaisia kommentteja tuli myös pöytätovereilta ja olihan se hyvä perho, varsinkin reilussa vartissa veivatuksi. Kyllä siihen piti jo olla tyytyväinen, samoin kuin koko ensimmäiseen jaksoon.

Huh huh, eka jakso ohi ja sitten ravintolan puolelle aamupalan syöntiin…

(… Arskan ja Harrin selostukset eka jaksosta tähän väliin. Niin no, jospa ne vielä joskus tähän saadaan…)

Ylös

TAUKO 11.00 – 12.00

Tauolla söimme hotellin ravintolassa aamiaista, joka olikin 16 mk:n aamiaiseksi todella runsas. Suupalojen välillä spekuloimme tietysti kiivaasti mahdollisuuksista ja ihan hyvältä näytti. Itse kukanenkin oli tarkkaillut vierustovereitaan ja ei nuo nyt niin ylivoimaisilta olleet vaikuttaneet. Vedimme itsemme siinä pälpättäessä aivan turvoksiin ruoasta, mikä nyt ei taas ollut niitä viisaimpia temppuja. Hetken aikaa jo leijui ajatus ilmassa, että meniköhän 16 markkaa aivan hukkaan, mutta onneksi reboundeilta vältyttiin…

Toinen jakso alkoi klo 12.00 ja tiedossa oli hieman helpompi urakka – ainakin määrän suhteen, sillä sidottavana oli enää kaksi perhoa, jotka olivat perinteisiä soutuperhoja :

1. Vanha Kajaanilainen Yläkönkään Perho
2. Nuhanenä, sitojamestari Erkki Honkavuoren malli

Seuraavassa jälleen henkilökohtaiset selonteot kakkosjaksosta :

JANNE:Jaahah, ja sitten soutuperhoja. Tuliskohan nämä nyt vääntää aivan klassisten sääntöjen mukaan vaiko solakoiksi ja harvoiksi soutuperhoiksi. Kun ei selkeää puoltoa keksi kummankaan vaihtoehdon puolesta, niin tehdään sitten vähän kumpaakin. Eipähän ainakaan mene totaalisesti metsään, jos nyt vähän pusikon puolelta koukkaakin. Koukut vain ovat kyllä lähestulkoon hirveitä. Lyhytvartisia, paksulankaisia, silmä on suurempi kuin pienellä lehmällä ja kaiken lisäksi aivan pystyssä. Päälle päätteeksi toinen koukuistani on kammottavan sivuväärä. Pihdeillä saan väännettyä sen suurinpiirtein suoraksi, mutta muulle eivät pihditkään mahda mitään. No, tilannehan on kaikille sama. Tai sitten ei, huomaan kun alan keräillä pussin pohjalta siipimateriaaleja (lue : niitä joita sinne on muilta jäänyt). Eivät ne tosin mitään kelvottomia ole, mutta parhaat ovat tietysti menneet ensimmäisinä ja jäljellä ovat luonnollisesti ne jotka eivät ole kelvanneet.

Kaikesta valituksesta huolimatta perhot valmistuvat eivätkä ole edes hullumman näköisiä. Varsinkin jälkimmäinen, Honkavuoren Nuhanenä on koukkua lukuunottamatta sen näköinen, että sen voisi jossain Tenon suvannolla kuvitella siiman päähän solmivansakin.

No niin, kisa ohi. Siinä vielä käteltiin pöytätovereiden kanssa ja toivoteltiin onnea arvosteluun. Kaikki kehuivat kohteliaasti toistensa perhoja ja omalta osalta voi sanoa, että olisihan tuo huonomminkin voinut mennä.

(… Arskan ja Harrin selostukset taas tähän väliin…sikäli mikäli ne joskus vielä saadaan…)

Ylös

JÄLKIPELIT JA -SPEKULOINNIT

Kisan jälkeen odoteltiin tulosten julistamista ja siinä riitti sitten juttua kisan kulusta. Hyvin kuulosti menneen koko porukalla, viimeisiksi ei kyllä jäädä… Joukkuekisaa ajatellen näytti myös ihan odotetulta.

Lopulta kilpailijat kutsuttiin ravintolasaliin kuulemaan tulokset. Henkilökohtaisen kisan kärkikymmenikössä nimiämme ei kuultu, joukkueena sijoituksemme oli viimeinen pistesija eli kahdeksas. Siltä osin tavoitteet siis täyttyivät. Henkilökohtaisen kisan tulosliuskan käsiimme saatuamme totesimme Harrille sijan 14. , Jannelle sijan 22. ja Arskalle sijan 23. kaikkiaan yli 30 lohiperhosarjaan osallistuneen sitojan joukossa. Kaikkiaan kisoissa oli lähes sata osallistujaa. Kärkikolmikko oli seuraava :

1. Juha Kallio Ruukki pisteet 399

2. Jouni Ronkainen Kuusamon Perhokalastajat " 377

3. Tommi Eskonen Pirkanmaan Perhokalastajat " 351

Ylös

Kärkikolmikko erottui selvästi muusta porukasta. Sijoille 4 – 9 vaadittiin yli kolmensadan pisteen saalis, kymmenenneksi päästiin pistein 296. Kiltalaisten sijoitukset ja pisteet :

14. Harri Lämsä pisteet 264

22. Janne Aikio " 253

23. Ari Kukila " 247

Keskiryhmä sijalta 11. aina Arskaan saakka oli erittäin tasainen – 13 miestä tasaisin, muutaman pisteen eroin reilun 30 pisteen sisällä. Pakko vielä mainita että kisaan osallistui myös kaksi naista, jotka sentään rökitettiin monen kymmenen pisteen erolla…

Sitten oli jälkipelin aika. Harri oli hyvin tyytyväinen sijoitukseensa, itse olin odottanut hyvin menneen sidonnan jälkeen ehkä vähän parempaa sijaa - toisaalta tuntuma kärkikymmenikköön ei ollut - eikä ole - kenelläkään meistä ollenkaan kaukana. Arskasta nyt ei tuttuun tyyliin saanut juuri selvää, pokka pitää vaikka päällään seisoisi neljäntien haarassa. Virnuilipahan vain, että "on se nyt jonkunlainen meriitti, kun Alakönkäällä jonottaessa kertoo olevansa 30 parhaan lohiperhonsitojan joukossa Suomessa…"

Ensimmäiseksi reissuksi homma meni siis hyvin. Erikoisesti joukkuekisan 8. ja Harrin 14. sija henkilökohtaisessa kisassa lämmittivät mieltä. Erot kärkikymmenikköön ja aina neljänteen sijaan saakka olivat sen verran pieniä, että näin kylmiltään – ilman tietoa kaikenlaisista sidontaa helpottavista pikkukikoista, oikeista sidontatekniikoista, tyyleistä ja nimenomaan siitä, mitä sitojalta oikein vaaditaan huippuperhoon – suoritus oli kyllä hyvä, jos ei parempikin.

Juuri noista pikkuseikoista, joita ei yleensä sitoessa jouda ajattelemaankaan, syntyvät erot huippumiesten ja meidän muiden välillä. Mittasuhteet, pyrstöcrestin suoruus ja asento, vyön kulma, kierteen alku – ja loppukohdat ja kierteiden määrä rungolla, rungon sileys ja paksuus, häkilän valmistelu paikalleen asettamista varten, niksit täydellisen levysiiven sidonnassa, sivut ja yläkaaret, viimeistely. Ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä – pää. Hyvällä päällä voittaa aina useita pisteitä. Ymmärtäköön tämän jokainen kuten tahtoo…

Noista seikoista ne syntyvät ne muutaman pisteen erot, tällä kertaa meidän tappioksemme.

Ylös
KOLMOISTUPLA

Tiistai, heinäkuun 7.päivä kello 13.00 ja kisa paalupaikalle oli omalta osaltani käynnistynyt hieman alkuperäistä suunnitelmaa aiemmin. Tarkoitus oli alkujaan ollut pyöritellä muutama ottiperho siinä iltapäivän mittaan ja kaahata sitten Jyrskylle katselemaan Tommin kantapäitä lähtörivin kakkospaikalta. Kuitenkin sukulaisporukalla piti päästä näkemään Jyrävänputous ja sopiva aika kuulemma olisi tasan nyt, kun kerran heti kuuden jälkeen pitäisi jostain syystä olla jo takaisin. - Mepä haetaan auto niin lähetään sitten saman tien, tuumasi setämies Pauli ja meni.

Porukatkin siinä sitten innostuivat, että lähdetäänpä mekin paistamaan makkarat siellä jokivarressa, kun kerran on oikein opas matkassa - siinä samassa Pauli kurvasi Ooppelinsa pihaan. Ensin tuumiskelin että voihan vee - nyt jäi ottiperhot vääntämättä, vaan sitten iski älykkyyskohtaus : mikäpä minua estää tekemästä niitä perhoja siellä ? Saapahan samalla ajan kulumaan lähtöhetkeä odotellessa, kun sinne kerran mennään jo puolenpäivän jälkeen. Vetelin välineistön muovipussiin, nakkelin erinäisiä karvoja, höyheniä ja lankoja perään ja painuin pihal - ai perhana, meinaspa tinselit unohtua.

Ne vielä pussiin, pussi reppuun ja ulos, missä olikin suuremmanpuoleinen kuljetuspoliittinen organisointiongelma meneillään. Kuka menee tänne, kuka tuonne, mihin minä ja minne Irmeli !?! Irmeli on pieni ja pirun kovaääninen australianterrieri, joka hyppi ja heilui ja räksytti, oli riemuissaan mukaanpääsystään ja räksytti, pyöri koko ajan jaloissa ja räksytti, ja vielä kaupan päällekin räksytti. Siihen vielä lisäksi pari muuta mukaan lähtevää hurttaa ja puolenkymmentä ihmistä ihmettelemässä, että menisköhän tässä nyt tuohon vaiko tuohon autoon - no hermothan siinä meni, hyppäsin autoon jossa Tanja jo odotteli, ilmoitin että tulkaa perässä sitten kun kiireiltänne joudatte ja nostin kytkintä. Tienhaarassa pysähdyttiin kuitenkin odottelemaan ja saatiinhan siellä autot lastattua ja ei kun menoksi.

Pudottelin hyvänlaisella vauhdilla Virkkulantietä Konttaista kohti ja ihmettelin, että mihinkähän ne autot sieltä peräpeilistä hävisi ? Löysäsin vähän kaasua ja siinä jouti sitten jo mietiskelemään että hiivatti, nythän sitä saattaa vaikka päästä paalulle. Tuskin se Tommikaan näin aikaisin sinne ehtii eikä varmaan Niikkonenkaan, joten nythän ne ois kyllä hyvät saumat. Samassa Ooppelin ja Passatin hahmot ilmestyivät taustapeiliin ja äskeisen huomion kannustamana vauhti kasvoi taas sellaisiin lukemiin, että ei aikaakaan kun oltiin jo Juumassa.

Ylös

Löimme reput selkään, otin vavat kouraan ja lähdimme kohti polunpäätä, samaan aikaan loppusakki kurvasi parkkipaikalle. Pikaneuvonpito, mitenkäs ne koirat saadaan riippusilloista yli ? Myllykoskestahan ne vaikka heittää yli, se on sen verran lyhyt pätkä, mutta Niskakoski voi olla jo tiukempi juttu. No ei kun soutuvene vuokralle, koirat kyytiin ja nytkyttelemään. Työnnyin tietenkin soutajaksi, kyllä se venekyyti siihen eka pätkälle on keskisuuren lottovoiton veroinen juttu (joten tässä kiitokset Hiltulalle & kumpp. sekä menneistä että toivon mukaan tulevistakin jo näin etukäteen). Kyytiin kuka mahtui, loput polulle ja kokka kohisten kohti vastarantaa. Vene nousi komeasti plaaniin, no ainakin melkein, rannalla vilkkuivat kuntoilukärpäsen pahanpäiväisesti puremien sukulaisten kintut ja perillä oltiinkin melkein yhtä aikaa. Tossua toisen eteen, Myllykoskella koiralauma ongelmitta riippusillan yli ja kohta kuului korvissa tuttu jyminä. Kuntoilijaporukalla oli ollut vaikeuksia pysyä perässä, niinpä jengi jäikin tasailemaan hengitystä putouksen päälle, kun laskettelin sana "paalupaikka" kielen päällä pyörien puoleksi persuksillani suorinta tietä alas. Varovainen kurkistus kulman takaa - ei ketään ! Jippii, pääsi suusta ja tunne oli varmasti vähintään samaa luokkaa kuin Häkkisellä Melbournessa syksyllä -97 aika - ajojen jälkeen.

Asetuimme taloksi, loppuporukkakin rymysi rinteen nitropolun kautta alas ja aloin pystyttämään perhonsidonta - asemaa. Ja eipä ehtinyt ensimmäisen perhon teko koukun kiinnitystä pitemmälle, niin jo seuraava kalamies tulla kolistelee polkua alas. Tämä olikin ensi alkuun tuntematon suuruus, vaan sitähän varten meillä äänijänteet ynnä muut värkit on, että moisesta asiaintilasta päästään eroon. Juttu käyntiin ja kohta selvisi, että mies on yliluutnantin arvoinen kapiainen Kankaanpäästä, oli käynyt kyllä joitakin kertoja aiemminkin edelliskesien aikana, vaan ei ollut vielä Jyrävästä taimenta saanut. Sanoi olevansa leirissä Kuusingilla ja tulleensa käväisemään välillä täälläpäin, kun Kuusingilla oli ollut enempi hiljaista.

Syöskenneltiin siinä ja juteltiin niitä näitä - sukulaiset ynnä muu porukka liukenivat muutaman makkarapaketin tuhoamisen jälkeen, vaikka kuinka yritin houkutella jäämään tarkkailemaan ekan kiekan tapahtumia, oli nimittäin tunne että jotain pitäisi kyllä tapahtua. Siinä sivussa pyörittelin puolenkymmentä toinen toistaan paremman näköistä perhoa ja asettelin ne riviin penkin reunaan kiinni, missä ne kyllä herättivät jonkun verran huomiota, kun kalamiehiä alkoi hiljalleen saapumaan kellon lähestyessä kuutta. "Joulukuusenkoriste" oli yleisimmin kuultu kommentti, vaan sehän ei hidastanut - olihan vastaavanlaiseen joulukuusenkoristeeseen viikkoa aiemmin pätkähtänyt Kuusingilla reilu kolmikiloinen. Joskus takavuosina muistelin tosin kuulleeni sellaistakin, että Kuusingin perhot ne ei Kitkajoella toimi (eikä varsinkaan isot vihreät streamerit, hehe) - mutta kun en enää vuosien jälkeen ollut varma, että muistinko asian ihan oikein, en sitten siitä sen kummemmin välittänyt ja päätin uittaa vastasyntyneitä perhonsuheroita vaikka sitten koko illan.

Lähtöhetki lähestyi, kokosin välineet ja valitsin hopeanvärisen mallin siiman päähän. Irvistelyähän siitä syntyi, että meinaako mies tosissaan pilata paalukiekan väärällä perhovalinnalla, mutta pysyin lujana. Ensimmäisten heittojen aikana irvistely jatkui, mutta hiljeni kun pääsin irti nuotiopaikan lähituntumasta. Yläpuolella Yliluti aloitteli omaa laskuaan, kun pidentelin hiljalleen heittoa kohti Koivun kieppeillä olevaa kauimmaista kivikasaa. Samassa kuuluu takaa : - Kiinni on !

Minä itsekseni, että kenellä muka ja missä - puun oksassa korkeintaan, eihän se piru vie ehtinyt saada edes perhoa veteen asti - ja vilkaisin, ja olihan siellä pitkä vapa kaarella ja komeasti. Vehkeet ylös ja rannalle jännäämään ja voi voi sitä vittuilua, arvatkaapas ystävät hyvät että harmittiko ? Alkoi siinä kieltämättä usko omiin vehkeisiin taas kerran horjumaan. Kala saatiin pakollisten kuvioiden jälkeen haaviin ja olihan se reilusti yli kahden kilon kala. Lyhyeen jäi siis eka lasku Ylilutilla, vaan meitsilläpä ei. Jatkoin kiekkaa siitä mihin olin ehtinyt - päässä pyöri kaikenlaista, vaan ei siinä auttanut kuin heitellä menemään. Ja heitellä menemään. Ja heitellä menemään.

Ylös

Niin sitä oltiin jo niskalla ja mielessä takoi, että en kyllä mene koko nuotiopaikalle enää, ei sitä kestä kuunnella kenenkään korvat. Takaressuun vielä tempaisen, tuosta noin, menipä justiin siihen mihin pitikin. Perho putosi veteen, välähti hopeisesti pari kertaa ja - no jumaliste, meinaspa lähteä vapa kourasta, ohhoh sentään mikä tärppi - jiiipiiiii, kiiiiinni on !!! Pakki päälle ja niemennokan taakse turvaan. Porukka ryntäsi paikalle ja varovaisia tiedusteluja esitettiin, että vaihoitko taas kerran perhoa välillä vai ottiko muka siihen… ? Naama leveässä virneessä oli helppo nyökytellä, että kyllä kyllä, siihenpä siihen. Ottipa otti.

Ainahan kalaa on mukava pidellä eikä se tälläkään kertaa varsinaisesti mitenkään vastenmielistä ollut, eihän toki. Väsytys sujui normaalilla tavalla ja puuhun ripustettiin hetken kuluttua 2,4 kg ja 63 cm kirkas naarastaimen. Yes ! Sitten oli aika tunkea muutama makkaranpätkä suolenmutkaan ja valmistautua seuraavaan laskuun. Tällä välin muu sakki pyöräytti kierroksen, eikä ainakaan nuotiopaikalle asti tullut isompia havaintoja taimenista. Avauslaskun ottiperho pääsi työnsä tehtyään rasiaan ja tilalle valitsin vastaavanlaisen, tosin tällä kertaa kultarunkoisen ja vihreäsiipisen velipojan. Laskun alku sujui muuten samaan tyyliin kuin edellinenkin (ilman isompia irvimisiä tosin), ainoa ero edelliseen oli, että Yliluti pääsi tällä kertaa melkein kymmenen metriä ennen kuin rulla pärähti.

- No jo nyt on hiivatti, ei kait sillä taas ole kiinni ?! Olipa hyvinkin, ja tällä kertaa otteista näki, että kyseessä on jo vähän paremman kokoinen mullonen. Maagista vitostakin jo väläyteltiin optimistisimmissa arvioinneissa, mutta ei se sentään ihan niille lukemille yltänyt. Yli kolmonen kumminkin, ja raamiensa puolesta aineksia vielä vähän isommaksikin. Tarkka taisi olla 3,3 kiloa. Niin siinä roikkui kolme komeaa taimenta kalapuussa, ja kello oli osapuilleen kahdeksan. Olihan siinä jo pari tuntia ongittukin.

Huonopa sitä on alkaa kieltämään - kyllähän siinä suoraan sanoen himpun verran ihmetytti, kun palailin haavimisaktin jälkeen vavan varteen ja aloin jatkamaan laskua. Hiiskatti, kaksi kalaa selän takaa, paikasta jonka muutamaa minuuttia aiemmin olin kammannut läpi. Noo, roikkuuhan siellä sentään jo yksi omakin kala, ja eihän sitä ainakaan noin periaatteessa estä mikään, etteikö se vois taas vaikkapa tuolta niskasta pätkähtää. Tai jostain tästä väliltä, joo. Aletaanpa töihin.

Niinpä heilauttelin siimat pitkiksi rannan suunnassa, käänsin heiton keskivirtaan ja annoin mennä. Uiton loppuvaiheessa alkoi jotain kummallista tutinaa tuntumaan siimassa, tuumailin että joku pikkukala siellä varmaan tukistelee pitkää siipeä, enkä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Siima kääntyi rannan suuntaiseksi ja aloin kiskomaan naruja sisään uutta heittoa varten; yksi, kaksi, kolme - kaksitoista vetoa oli tarkoitus kiskoa, mutta eipä ehtinyt laskeminen kuin seiskaan asti, kun alkoi tapahtua. Vavassa tuntui seitsemännen vedon puolessa välissä jumalaton tempaisu, perhon kohdalla pinnassa mäjähti oikein kunnolla - ja liukaspintainen runningline luisti tietenkin sormien välistä niin että suhaus vain kuului, sitten olikin taas hiljaista. No voihan venäjä, haakuroin puolipaniikissa siiman uudestaan nakkeihini, vaan eihän siellä tietenkään enää mitään ollut. - Liikaahan tuo jo oiskin ollut, yritin muka, vaan harmittihan se - ja ihan kunnolla, huolimatta siitä että yksi kala jo puussa roikkuikin.

Lasku jatkui perinteisissä merkeissä; mutkan yläpuolella lurahti ainakin pari litraa vettä saappaanvarresta sisään. Piti taas vähän ahnehtia sinne vastarannan poukamanperää kohti, kun siellä niin houkuttelevasti aina niitä möykäreitä pyöriä mukkelehtii. Märkä sukka litisi jotenkin niin i-i-ihananmukavan kuuloisesti kengässä, kun sitä siinä alaspäin mennessäni muljuttelin, että tarkkaavaisuus hetkeksi herpaantui. Havahduin villeistä fantasioistani, kun siima lähti yhtäkkiä liikkumaan aivan kummallisen näköiseen suuntaan. Yleensähän se kaatuu heiton loppuvaiheessa suoraksi alavirran puolelle- no sen se teki nytkin, vaan lähti saman tien liukumaan taas keskivirtaan päin. Seurasin sen menoa jotenkin jähmettyneenä, vavassa ei tuntunut koko aikana yhtään mitään, sitten kajahti mieleen että jokuhan sitä siimaa varmasti tuolla kiskoo - oli mikä oli vaan selvä siitä otetaan - ja tempaisin vavan pystyyn. No kalahan siellä potki ja seuraavaksi Jannelta pääsi piiitkä ja iloinen nauru.

Pidättelin pahimpia naurunpuuskia (en tosin paljoa) ja peruuttelin mutkan taakse turvaan, samassa porukka ryntäsi paikalle. - Ei täällä näkkyy kannata meillä muilla onkiakkaan, nämä kakshan tämän rännin tyhjentää ihan yksinäänki… Olihan siinä hyvä hekottaa, kala väsyi hieman edellistä ronskimmilla otteilla tuota pikaa ja siirtyi seuraavan nousuetappinsa ylävirtaan sujuvasti ja ripeästi haavinvanteiden sisäpuolella. Nuotiopaikalla tarkastelin kalaa lähemmin, se oli tummahko, keltakylkinen tosi kauniinvärinen kala, mittasin pituuden haavinvarrella ja se oli tasan 65 cm. Maha oli lommolla aika reippaasti, joten painoa ei varmaan ainakaan paljoa päälle kahden kilon ollut, jos sitä vähääkään. Jo väsytyksen aikana olin päättänyt, että jollei tämä aivan ennätysluokan kala ole, niin se lähtee takaisin uimaan. Niinpä irrottelin iloisen kesäisenvärisen ottiperhoni varovasti syvältä kalan kidasta - se oli aivan kielentyvessä kiinni - kahlasin vähän irti rantavirrasta ja aloin elvyttelemään taimenta. Taisi siinä kymmenkunta minuuttia vierähtää, ennen kuin voimat palasivat sen verran, että kala potkaista kajautti itsensä irti otteestani ja liukui pohjaa pitkin keskivirtaan päin. - Morjens, kerro sille yheksänkiloselle isolleveljelles terveisiä, että täällä ne kalamiehet kiusaa teitä pikkutaimenia, niin ja sano että tulee kokeilemaan !!!

Sen jälkeen me saamamiehet pidettiinkin kiekan, parin verran taukoa, joutihan siinä jo. Olihan siinä sentään kolmoistuplat jo väännetty : Kaksi miestä, kaksi laskua ja kaksi kalaa - molemmille.
Ylös

SIIKAREISSU

Elettiin heinäkuun ensimmäisiä päiviä. Juhannus oli mennyt perinteisissä suomalaiskansallisissa merkeissä, ja nyt oli jälleen aika keskittyä niihin touhuihin, joita varten sitä kesää aina niin odotellaan.Olimme Timpan kanssa kyttäilleet Takkupyörteen pohjoisrannan vaahtolaattaa jo reilun viikon ajan, mutta siikoja ei ollut vielä näkynyt. No, yhden tuikin oli Timppa tosin havainnut - ja eliminoinut varomattoman pinnassa pyörähtäjän välittömästi. Mutta tätä vähän alle kiloista siikaa lukuunottamatta vaahto oli täysin kuollut, vaikka kyllä siinä ötököitä näytti räpistelevän välillä hyvinkin paljon. Siinä piti sitten keskittyä harrin ja taimenenkin pyyntiin välillä. Harreja tuli mukavasti aina suolakalaksi asti, mutta taimenesta ei paria tuhtia repäisyä lukuunottamatta saatu havaintoja. Ei hyppyjä, ei pintakäyntejä, ei niin mitään. Eikä tuntunut olevan muillakaan. Puomilta kuulemma aina silloin tällöin joitakin kaloja tartuteltiin, mutta muuten vaikutti hyvinkin hiljaiselta. 

Niinpä sitten päätimme lähteä välillä saunomaan. No, saunassa istuessamme vilkuilin samalla ikkunasta ulos. Lämmin keskikesän päivä vaihtui hitaasti tyyneksi, kosteaksi illaksi. Tuntui, kuin ukkosta olisi ollut ilmassa. Isot, parin-kolmen sentin mittaiset päivänkorennot hypähtelivät pajupuskien päällä järvirannassa. Järvi tyyntyi lopulta aivan peiliksi, ja ilta-auringon punaoranssi pallo kuvastui siitä niin kirkkaana, että melkein silmiin koski. Eipä siinä juuri savuista kapakkaa eikä räikeänvärisiä diskovaloja tullut ikävä. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että saunakaljan ja pienen tuumatauon jälkeen auton keula kääntyikin kohti jokivartta eikä suinkaan baaritiskiä.Siinä ajellessamme piti vielä ihmetellä Suomen kesän ihmeellistä kauneutta. Ei se ihme ole, jos joku saksalainen hurahtaakin tällaisiin näkymiin. Niinkun nyt tuossakin lahdenperukassa: joutsenpariskunta uiskentelee tyynessä vedessä ja saa aikaan pieniä väreitä ja maininkeja, joista ilta-auringon säteet heijastelevat eri suuntiin. On kuin joutsenet uisivat tummalla lasilevyllä, jonka keskellä niiden liikkeitten mukaan jatkuvasti väreilevä, muotoaan koko ajan muuttava, sula kultalammikko. Näkymää kehystävät rantametsien tummanvihreät, tuuheat kuusipuut, joiden seassa vaaleammat, juuri täyteen lehteensä auenneet koivut siellä täällä antavat oman kesänmakuisen sävynsä kuvalle. Etuoikealta pilkottaa kullanruskea pellonreuna, jossa seistä törröttää ajan jo harmaannuttama, pärekattoinen lato. Näkymä on niin kertakaikkisen kaunis, suorastaan halvaannuttava, että pysäytämme auton ja jäämme katselemaan. 
Ylös
Kun sitten pääsemme jokivarteen, yllätymme iloisesti. Suurin osa kalamiehistä on ilmeisesti pitänyt diskovalojen välkettä tätä valoisaa keskikesän yötä kauniimpana, koskapa rannassa ei näy kuin yksi onkija. Timppa suunnistaa suoraan rinteen päältä koskenniskalle ja minä menen jututtamaan kivellä istuskelevaa kaveria.Kovin hiljaisena kertoo kaveri suvannon pysyttelevän edelleenkin. Eipä ole kuulemma suurtaimenta näkynyt. Eikä juuri pienempääkään. Joitain harreja on tuikkinut tuolla kosken alla, mutta hänellä kun ei ole kuin kymppiluokan haintappovehkeet "tällaisen naurettavan nopeasti uppoavan siiman kanssa",niin sielläpä lätistelkööt. Pari vuotta perhokalastusta harrastanut kaveri on ensimmäistä kertaa elämässään Kuusingilla, ja vannoo tulevansa uudelleen. En ihmettele yhtään.
- Entäs tuo vaahtolautta?, kysäisen sitten.
- Jaa toi, vastaa kaveri, mä ihmettelinkin, että mites täällä kuitenkin suht puhtaissa vesissä tollanen saastelautta killuu?
- Eihän se mikään saastelautta ole, ei toki, vaan tuo pyörre kerää tuon kosken aikaansaamat vaahtokuplat tuommoiseksi lautaksi, kerron.
- Jaa, onks noin?! Taidat kuule kaveri valehdella mulle!
- No en hyvä mies valehtele ja se on kuule helekatin hyvä siikapaikka - ja sitähän minun pitikin kysyä, että oletko nähnyt siinä tuikkeja?
- Älä hei kundi viitti. Kyllähän mä tiedän, että teillä paikkakuntalaisilla on tapana valehdella ja opastaa turistit jonnekin huitsin Nevadaan, missä ei ole kaloja nähtykään, mutta toi nyt menee jo liian pitkälle...
Satun samalla vilkaisemaan vaahdon suuntaan ja näen kuin näenkin leveän siianselän pyörähtävän keskellä vaahtoa. Sattuipa sopivasti, tuumin. Todella sopivasti...
- No helekatti, tuumaan, lyödäänkö pikku veto? Annat minulle varttitunnin aikaa ja minä otan tuosta hyvänkokoisen siian.
- Mä en lyö vetoja - eikä mua sitäpaitsi kiinnosta tommonen sinttionginta, tulee vastaukseksi.
- Noh, siinäpähän... eipä sitten muuta kuin paskatuuria, toivottelen ja lähden vaahdolle päin.
- Ethänsä vain vielä pottuile mulle..., kuuluu selkäni takaa poistuessani.
Saavuttuani vaahdolle huomaan jälleen tuikin. Joopa joo, varmaan toista kilon siika. Vaihdan perukkeenkärjen ohuempaan, taimenenkalastuksen jälkeinen 0.25 mm on liian paksua. 0.17 mm paksun kärjen päähän solmin mustan pintapupan, luottopelin tässä tilanteessa. Sitten huomaan äskeisen kaverin kaikesta huolimatta jääneen tarkkailemaan tilannetta niemennokkaan. 
"No niin",mietin, "nyt ois vähän niinkuin näytön paikka..." Pari heittoa, ja perho putoaa keskelle vaahtoa. Se näkyy - musta kun on - hyvin valkoista vaahtoa vasten. Hetken päästä perho kuitenkin uppoaa ja nostan sen ilmaan kuivausheittoja tehdäkseni. Kohta se saa laskeutua uudelleen vaahtoon. Teen vavankärjellä pientä nykivää liikettä, jolloin perho näyttää ikäänkuin räpistelevän vaahdossa. Sitten se katoaa. Tilalle ilmestyy leveä kalan selkä.
- No niin, pääsee riemunkiljaisu ilmoille, olihan niitä siellä! Vetäisen vastaiskun, ja kiinni jää. Kala käyttäytyy juuri niinkuin isompi siika yleensäkin, kääntelee vain rauhallisesti päätään puolelta toiselle. Olen avannut haavin jo valmiiksi ja sillä onkin helppo nostaa aivan jalkojeni juuressa pyörivä kala rannalle. Kopautan sitä puukon kamarapuolella niskaan ja - no, en voi vastustaa kiusausta, vaan nostan kalan ylös ja näytän sitä niemennokkaan päin ja huikkaan:
 - Tämmöisiä! Siika nyt ei ole todellakaan mikään ennätyskala, noin puoli metriä pitkä ja painaa alun toista kiloa,mutta parin viikon kyttäämisen - ja varsinkin tuon äskeisen tapauksen jälkeen se kyllä tuntuu hyvinkin mukavalta palkinnolta. Mietin hetken, jäänkö kyttäämään, onko niitä siellä vielä lisää, mutta päätän sitten lähteä niskalle katsomaan, miten Timppa pärjäilee. Niemennokan ohi kulkiessani äskeinen kaveri kaivelee ja hypistelee perhoaskejaan hyvin, hyvin keskittyneen ja poissaolevan näköisenä.
Niskalle saapuessani huomaan Timpan kykkivän rantakivellä ja tiedän heti, mistä on kyse. Kalaahan siellä teurastetaan. Noin kolmen kilon kirkas kala on ottanut siitä perinteisen ottikiven edestä, juuri kuten muutama muukin ennen sitä.
- Jaahah, oliskohan tässä jo tarpeeksi tälle illalle, totean, ja saan myöntävän urahduksen vastaukseksi.
- Jooh, eiköhän tästä lähdetä nuotiolle istuskelemaan ja valkoviiniä nauttimaan, nyt kun on noita kalojakin...
Kaksi elämäänsä ja olotilaansa suhteellisen tyytyväistä miestä kiipeää polkua rinteen päälle. Taivaanrannassa kurkistelee ylöspäin pyrkivä, oranssinkeltainen aurinko. Kaivelemme hetken reppujamme, sitten poksahtaa viinipullon korkki. Kaadamme mukit reunoja myöten täyteen ja istumme pölkylle viiniä maistelemaan. Nousevan auringon ensi säteet muuttavat varjon valoksi vastapäisen vaaran kyljessä. On hiljainen, tyyni kesäyö. Korviimme kantautuu ainoastaan kosken kohina - ja vaahtolautan suunnassa taukoamatta vettä piiskaavan kymppiluokan upposiiman lätinä.
Ylös